Nuoripari elokuvissa, miehet iltanuotiolla, korttirinki kapakassa, henkilökunta pikkujouluissa... Sitäkö kaikissa haetaan: yhteistä kokemusta? Tuntemusta siitä että ollaan samalla aaltopituudella tuon toisen kanssa?
Niinkö yksinäisiä me tosiasiassa olemme, että inhimillisen kanssakäymisen keskeinen pyrkimys on päästä jakamaan yhteinen tunne ja näkemys asioista. Tämäkö on kaikenkarvaisten yhdistysten ja seurojen perustava voima? Yksinäisyyden karkoitus.
Ja toisin päin: onko lohduttominta elämässä se, jos monivuotinen ystävä ei ymmärräkään miksi haluat vaihtaa auton uuteen kun entinenkin on ihan hyvä, tai miksi seuraat "Salattuja elämiä", tai mikä sinua formula ykkösissä oikein innostaa.
Tai miksi petät vaimoasi vaikka sinulla on niin ihana perhe?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti