Matkailumainos

Perjantai illan huumoria keskustelupalstalta.

Mustikkametsässä

Sinä taiteilija tai ryijynkutoja,


tai talomaalari tai kodinsisustaja joka...




etsit hyviä värejä ja väriyhdistelmiä...



mene mustikkametsään.


Siellä on kaikki.

Hyviä elämänkertoja ja muistelmateoksia

Olen jo useamman vuoden ajan lukenut lähes pelkästään elämänkertoja tai omaelämänkertoja tai muistelmateoksia. En oikein tiedä miksi lukemiseni onkin näin vinoutunut. Jossain vaiheessa kaunokirjallisuus vain alkoi tuntua jotenkin kevyeltä, kun se oli kokonaan keksittyä. Runot tuntuivat täysin huuhaalta.

Harvoin olen jättänyt omaelämänkertaa kesken. Tekstissä on ollut imua, kun se on ollut itse koettua. Eiköhän se ole sama "totuudellisuus" joka näiden tosi-tv -ohjelmienkin suosiota selittää.

Tässä listaa lukemistani elämänkerroista ja muistelmateoksista.

* Wladyslaw Szpilman: Pianisti
- Selviytymistarina II-maailmansodan ajalta
- Polanski on tehnyt tämän pohjalta kuuluisan elokuvansa. Aikalailla elokuva tapahtumat poikkeavat kirjan tapahtumista, mikä oikeastaan vain lisää molempien kiinnostavuutta.

* Wieslaw Kielar: Anus mundi
- keskitysleirikuvaus

* Vuokko Niskanen: Mieheni Mikko ja minä

* Mies Reenkola: Mammanpojasta naisten mieheksi
- Parhaita lukemiani elämänkertoja. Suorastaan häikäilemättömän rohkea kuvaus, jossa kirjoittaja ei tunnu välittävän mahdollisista julkaisun jälkeisistä pahoista puheista (joilta hän ei säästynyt), vaan kirjaa omat virheensä itseään säästelemättä ja asiat niinkuin ne olivat.

* Lauri Tuomi: Aika on tallettaa 1
- Pappismiehenkin elämänkerta voi olla todella kiinnostava, tässä sen ensimmäinen osa. Toista osaa en ole vielä saanut käsiini.
- Etenkin kuvaus 30-luvun armeijasta jäi mieleen.

* Usko Viitanen: Laulujen Lunnaat
- Ryysyistä rikkauksiin -tyyppinen laulajan elämänkerta. Viitanen oli niin köyhistä oloista että sairasti lapsena riisitaudin ja joutui nuorena varastamaan ruokaa pysyäkseen hengissä.

* Jorma Ojaharju: Antti Litja Mies joka oppi sanoman EI
- Tästä on arvio toisaalla blogissa. Rehellistä tilitystä on aina hieno lukea.

* Sven Pahajoki: Leo Lastumäki, tarinoita elämän varrelta
- Tämän lukemisesta on jo useita vuosia mutta edelleen voin muistaa sen miten häpeilemättä ja rohkeasti Lastumäkikin käy läpi elämänsä vaiheita

* Ralf Sund: uhrataan puoluesihteeri

* Urpo Leppänen: Vaimoja, valtaa, vastuksia
- Leppäsenkin elämänkerrasta huokui suoruus. Varmaankin usein ihmiset ryhtyvät kirjoittamaan elämänkertaa tilanteessa, missä muu kuin rehellisyys ei tunnu tärkeältä.

* Martti Kainulainen: Taiteen takapihalta, teatterimuistelmat
- Kainulaisen muistelmista saattoi lukea riveiltä mutta myös niiden välistä katkeruudesta elämää kohtaan. Hän ei kokenut saavansa arvostusta työssään ja toivotut onnelliset eläkevuodet jäivät haaveeksi vaimon sairastuttua.

* Matti Otala: Uskalla olla viisas
- Tästä elämänkerrasta huokui sellainen omahyväisyys että harkitsin voisiko tätä edes sijoittaa "Hyviä elämänkertoja" -otsikon alle. Sitten päätin sijoittaa sen tähän juuri siksi.
- Alunperin tartuin tähän kirjaan jostain lukemastani arviosta, missä Otalan osuuden Kari Kairamon itsemurhaankin osin johtaneessa Nokian kriisissä arveltiin olleen merkittävän. Aiheesta ei kuitenkaan elämänkerransivuilla sen enempää ollut. Otala kehui Kairamoa jonka sanottiin kasvuhuumassa tehneen monia virheitä, ja lähti Nokiasta pian Kairamon kuoleman jälkeen.

* Aino Räty-Hämäläinen: Pohja se on miunkii säkis (Tapio Hämäläisen elämänkerta)
- Tapio Hämäläinenkin taisi olla mukana Edvin Laineen Pyynikin kesäteatteriin ohjaamassa Tuntemattomassa, josta myös Litja elämänkerrassaan kirjoittaa. Laine halusi mukaan samoja näyttelijöitä kuin elokuvassaan, vaikka nämä olivat jo aika iäkkäitä. Linnahan kuvasi kirjassaan parikymppisiä nuorukaisia. Näyttelijät ryhtyivät tästä syystä nimittämään työpaikkaansa "Pyynikin setäteatteriksi".

* Matti Saari: Kari Kairamo
- mikä saa menestyvän firman pääjohtajan ja elämässään menestyneen miehen päätymään itsemurhaan? Siihen kysymykseen lähdin hakemaan vastausta, kun tähän kirjaan tartuin.

Tolkuton kone, tolkuton pelko

YLE:

"Maailman suurin matkustajakone Airbus A380 vierailee syyskuussa Helsingissä. Kyseessä on Lufthansan opetuslento, jolla koulutetaan uuden jättikoneen ohjaajia.

Airbus A380 on maailman suurin matkustajakone, jonka pituus on 73 metriä ja siipien kärkiväli 79,8 metriä. Lufthansan tilaamassa versiossa on yhteensä 526 paikkaa. Koneen yläkerrassa on kahdeksan paikkaa ensimmäisen luokan matkustajalle sekä 98 paikkaa liikematkustajille. Alakerran turistiluokassa on tilaa 420 matkustajalle."

Mieleni täyttää kauhun sekainen ihailu. Tuntuu käsittämättömältä että tuollainen möhkäle voi pysyä ilmassa. Ja mikä romun ja ruumiiden määrä, jos se ei pysykään...



Ehkä juuri lentopelosta johtuu, että lentäminen kiehtoo. Ryhtyminen harrastamaan lentämistä olisi todennäköisesti suurin kuviteltavissa oleva tekoni. Se vaatisi itsensä ylittämistä siinä määrin, että ehkä se pitäisi juuri siksi joskus tehdä. Olisi toisaalta mielenkiintoista nähdä pysyisivätkö puikot käsissäni, vai lopettaisko käsieni hillitön tärina harrastuksen alkuunsa.



Lentopelkoni juontuu Madeiran lomamatkalta. Madeiran kenttä on niin lyhyt, että koneen on noustava siltä tankit puolityhjinä päästäkseen ylipäätään ilmaan.

Muistan sieltä lähdön kuin eilisen päivän. Sinne mennessäni olin vielä nauttinut lentämisestä.

Lähtökiihdytys oli lyhyt ja kiivas, koneen nokka nostettiin heti lähdön jälkeen lähes 45:n asteen kulmaan. Saaren jyrkkiä rinteitä vasten puhaltava merituuli aiheutti huomattavan vaapunnan puolelta toiselle, mikä yhdessä jyrkän nousukulman kanssa oli myrkkyä, sokeeraava elämys.



Kun vähän ajan kuluttua laskeuduimme hitaasti alemmas kohti Malagan kenttää täyttääksemme tankit, olin varma että putoaisimme.

Siitä lähtien kykyni rentoutua ja nautiskella lennoilla on ollut mennyttä. Koneeseen nouseminen aiheuttaa stressitilan, mikä on kestettävissä, mutta epämiellyttävä.



Viimeksi lentäessäni kaikki meni hyvin siihen asti kun pyörät irtaantuivat maasta. Kiitoradan tärisevän kyydin aikana tunsin vielä itseni rennoksi, mutta heti kun nousimme ilmaan, mieleni täytty hurja epäusko. Jostain alitajunnasta nousi väkevä tunne: tämä ei voi olla mahdollista, tämä ei voi onnistua, on mahdottomuus pysyä ilmassa näillä keinoilla.

Epäusko ja pelko vyöryivät ja suistivat järjen äänen tieltään. Ei auttanut ajatella koneen tekevän tämän matkan useita kertoja viikossa, tai että matkanteko oli lentäjille arjen rutiinia. Ei auttanut ajatella todennäköisyyksiä ja tilastoja, joiden mukaan kanootilla retkeileminen oli vaarallisempaa kuin lentäminen.


Mutta siitäkin selvittiin ja huomasin taas oppineeni jotain uutta. Sen että vaikka pelkää, ei sitä tarvitse näyttää, sen ei tarvitse antaa vaikuttaa käyttäytymiseeni. Omiin tunteisiin, kuohuviinkin, voi suhtautua kuin häiritsevään valoon tai ääneen.

Kun kuohuvat tunteet vyöryvät päälle ei niille mitään voi, ne täyttävät mielen ja peittävät alleen järjen valon. Tilanteen ollessa päällä, ei silti tarvitse unohtaa, että se on niiden luonne. Eikä sitäkään että ne menevät ohi, tunnekuohu on tilapäinen ilmiö. Ja siitä huolimatta voit toimia normaalisti, on vain keskityttävä vähän enemmän. Kun ottaa kahvia, on katsottava ettei läikytä housuilleen.

Tällainen suhtautuminen omiin tunteisiin ja erityisesti pelkoon on epäilemättä sukua sille, miten sodan aikana sotilaat joutuvat suhtautumaan omaan kuolemanpelkoonsa. Vaikka se on koko ajan läsnä, sen ei tarvinnut antaa vaikuttaa suoritukseen.

Ja tämä itsensä hallitseminen, se että huomaa tilanteessa kuin tilanteessa pystyvänsä toimimaan tarkoituksenmukaisesti ja oikein, tuo jonkinlaista tyydytystä. Sitä tuntee olevansa ankkurissa oleva laiva, joka ei kovillakaan myrskyillä hievahda paikoiltaan.

-

Kun kuohu on päällä ja se tuntuu vievän kaiken huomion, voi silti suunnata ajatuksensa toisaalle, voi kuvitella astuvansa ulos itsestään ja tutkiskella ulkopuolisen havainnoitsijan tavoin esim. lentopelon tuottamia mielikuvia, jotka alitajunta esille putkauttaa (joku sanoi että jopa 95% aivotoiminnasta tapahtuu tiedostamatta eli alitajunnassa).

Minulle lentopelko toi mieleen ihmeen kirkkaat kuvat hymyilevistä lapsistani. Huomasin miettiväni sitä hyvää arkea, iloja ja hienoja elämyksiä joita he kokisivat, sitä mukavaa elämää jota lapseni jatkaisivat, kun minä olisin poissa.

Mies ja hevonen

Roudasin vuoden parin ikäisiä tuulenkaatoja metsästä lähemmäs liiteriä. Traktorin peräkauhaan sai kerralla kettingeillä kiinni yhden ison rungon tai monta pientä rankaa. Piti tehdä siis monta reissua, työ edistyi hitaasti, mutta varmasti.

Etenkin isompien ja painavimpien runkojen kanssa piti välillä oikein pysähtyä miettimään miten homma hoituisi kätevämmin, mitä kautta puun ajaisi, miten saisi rungon ajouralle, miten runko olisi järkevintä kiinnittää ja niin pois päin.

Piti siis suorittaa ihan normaalia työhön liittyvää ajattelua.

Hommassa sai hienkin pintaan, piti käyttää toisinaan voimaa, kun kone ei ihan joka kohtaan taipunut.

Työ tuntui ihmeen terapeuttiselta, ihmismäiseltä, ihmisen kokoiselta. Eikä ihme, ovathan ihmiset varmaankin jo vuosimiljuunia ajaneet metsästä puuta pihaan ja käyttäneet työssään apunaan hevosia tai muita elikoita, eikä traktorin tulo ole itse työtä juuri muuttanut.

Tajusin että teen hommaa juuri samoin kuin kollegat muinoin tekivät.

Ihminen ei varmaankaan pitkään aikaan ole itse halunnut raataa, vaan on halunnut käyttää päätään ja kaikkia saapuvilla olevia apuvälineitä päästäkseen vähän helpommalla.

Kuitenkin ihminen ei ole menneinä vuosituhansina kokonaan päässyt ruumiillisen työn rasituksista (se on ollut mahdollista vasta viime vuosikymmeninä), vaan hän on väsynyt päivän työstä ja on siksi nukkunut yönsä hyvin. Niin nukuin minäkin.

Olen taipuvainen ajattelemaan että tuollainan puunajo tuntuu mukavalta juuri siksi, että se on meille lajityypillistä hommaa.

Kroppa rasittuu asianmukaisesti kuten työssä kuuluu rasittua. Kuitenkaan ilman taktista ja strategista pohdintaa, ei työ ole sujuvaa - joutuu siis käyttämään päätään. Ihminen ei varmaankaan voi olla perinpohjin tyytäinen itseensä, mikäli hänen työstään jompi kumpi puuttuu.

Kun päivä on päässään tulee kehon olla väsynyt, ja mielen levännyt, molemmat ovat saaneet ahkeroida. Olo on kuin olisi saanut paljonkin aikaan, työntekijä voi olla itseensä tyytyväinen. Tämä työn kahtiajako on epäilemättä kirjoitettu geeneihimme.

-

Niinpä katsonkin nykyään säälien motokuskeja jotka tietokoneen näyttöönsä tuijottaen, pehmustetuissa tuoleissaan istuen, radio pauhaten, suuren rautakouran tehdessä pääosan työstä, ovat etääntyneet kovin kauas siitä, mitä puun korjaaminen ja -ajo on ollut jo tuhansia, kenties kymmeniätuhansia vuosia.

Hevoseni.

Asta

Asta kävi Konneveellä.

Syksyinen pimeä ilta

Kännykkäkamerataidetta.

Tuottajan silimin

Uutta suomalaista draamaa ruotimassa

Olen jo pitkään katsellut murheen vallassa suomalaista TV-elokuvaa. Se kun ei oikein imaise mukaansa. Onneksi sitä kuitenkin jotkut katsovat.

Suomalaiselle draamat ovat usein vähäverisiä. Ei rohjeta rakentaa kunnon dramaattista vääntöä, vaan usein ristiriidat ovat köykäisiä. Päähenkilöt ovat myös usein köykäisiä. Sen sijaan että he olisivat toiminnan vetäjiä, he ovat usein sivuhenkilöiden toiminnan tahdottomina kohtaloonsa alistuneina kohteina ja uhreina. Heillä ei ole kunnon päämäärää, eikä näin ollen voi olla isoja esteitä tuon päämäärän edessä.

Ja mikä kammottavinta, usein ristiriidat, joiden pitäisi olla draaman ydin, ovat epäuskottavia. Ja
jos ydin on mätä, ei siitä mitään hyvää voi syntyä.

-

Tutustuin YLE:n Kohtaus saitilla, siellä tehtailtuihin uusiin tarinoihin.

Leikin tuottajaa ja valitsin valmistuneista tarinoista satunnaisesti (kun nimien perusteella ei mikään tarinoista näyttänyt erityisen toisia kiinnostavammalta) muutamia.

Tuottajana suhtauduin tarinoihin hyvin kriittisesti. Tuottaja joutuu olemaan paljon ankarampi kuin tavallinen katsoja, hänellä kun on omaa rahaa ja siten oma tulevaisuus pelissä. Hän joutuu pohtimaan tarkkaan, onko tarinassa aineksia yleisömenestykseen ja hänen on innostuttava myös itse tarinasta.

Toisaalta vaikka olin ankara lukija, janosin tulla yllätetyksi iloisesti.

Perin pohjin kyllästyneenä suomalisen draaman kehnoon laatuun, haluaisin epätoivon vimmalla löytää sen tarinan joka saisi minut itkemään ja nauramaan, näyttäisi uuden tien suomalaiselle tarinankerronnalle, ponnistaisi omalta pohjalta ollen samalla universaali, hämmästyttäisi kaikki ja - täyttäisi salaisen unelmani päästä käsiksi ison rahan kansainvälisiin tuotantoihin.

Satoja ja tuhansia (huonoja) käsikirjoituksia läpikäyneenä tuottajana olen tietysti erityisen skeptinen, enkä usko tuosta joukosta mitään hyvää löytyvän. Sitä suurempi olisi siis iloni jos helmen risukasasta löytäisin.

Ensin haen tarinan idean. Pitäisi löytää muutaman rivin kuvaus siitä mistä lähdettäisiin ja ehkä jo siitäkin mihin päädyttäisiin. Heti idean nähtyäni pohtisin millaisen draaman itse noista lähtökohdista tekisin, millaset mahdollisuudet dramaattisiin vääntöihin siinä olisi.

Vaikken näkisi ideassa suurta ideaa, tarttuisin kuitenkin lyhennelmään, treatmentiin, ja kahlaisin sitä läpi niin pitkälle kun jaksaisin. Ehkä se näyttäisi että tarinassa olisi silti potentiaalia.

Sitä lukiessani vertaisin kirjoittajan tuotosta omiin sommitelmiini. Nehän eivät tietenkään menisi yksiin, mutta haluaisin nähdä olisiko kirjoittaja löytänyt ehkä jonkun yllättävän näkökulman aiheeseen, jota en itse osannut lainkaan ajatella tai olisiko draama ehkä väkevämpää kuin mihin itse uskoin tarinan idean antavan eväitä.

Vai olisiko kirjottaja ehkä hukannut ne mahdollisuudet jotka tarinassa ideaan tutustuessani näin olevan.

Erityisesti tarkkailin löytyisikö tarinasta hyvän tarinan pääelementit: päähenkilö jolla päämäärä, oma tahto päämäärän saavuttamiseksi ja paljon pelissä ja isoja vastuksia päämäärän edessä. Kaavamainen lähestymistapa, mutta usein toimivaksi todettu.

-

Treatmentia lukiessa annan virran viedä. Jos kohtaus innostaa minut lukemaan seuraavan, on muutaman sivun lyhennelmä pian luettu. Skeptisenä tuottajana en kuitenkaan usko montaakaan treatmentia loppuun asti lukevani.

Jos tarinan sommittelu tökkii, jos draama on laimeaa tai epäjohdonmukaista ja jos kauhistuksekseni löydän epäuskottavuuksia, jätän treatmentin luvun armotta kesken.

Tuottajalle kun aika on rahaa ja huonot tarinat saavat vain pahalle tuulelle, sillä pohjimmiltani olen suuri ja intohimoinen hyvän elokuvan ystävä. Sitkeänä sissinä aion kuitenkin sallia kirjoittajan tuottavan minulle kaksi pettymystä, kolmannen kohdatessani jätän lukemisen siihen.

Tällaisena tuottajana ja näillä metodeilla tartun siis uuteen suomalaiseen draamaan.

-

Marjo Lundvall: Helahoito

- En löytänyt tarjotusta materiaalista kaipaamaani muutaman rivin ideaa tarinasta. Tunnelma laski heti, joutuisin kahlaamaan treatmentia läpi.

- Alku on kuin suoraan TV2:n maalaiskomediasta. Poika porhaltaa isänsä hautajaisiin myöhässä ja rähjäisenä. Ei järin tuore aloitus, tietysti tarkoitus on että koko kirkkokansa näkee ja julkinen tuomio on selkeä ja sanaton. (1. pettymys)

- Äiti siistii rähjäistä poikaa ja pojalla on kavereita jotka haluavat hänet siivousfirmaansa töihin. Minkäköhän takia? Ja miksei itse poika päähenkilönä vielä halua yhtään mitään? Maalaiskomedialta vaikuttaa ja pahasti. (2. pettymys)

- käänne: siivousfirma näyttää olevan sotkeutunut johonkin hämärähommaan ehkä aikuisviihteen tekoon. No niin, hyvä käänne, mutta päähenkilö ei vieläkään halua mitään eikä vie tapahtumia vaan on ulkona kaikesta kuin lumipallo.

- Ahaa, tarinan idea paljastuu (päähenkilöllekin joka ei siis edelleenkään vedä toimintaa vaan on perässähiihtäjä). Siivousfirma onkin kulissi jonka suojissa miehet tarjoavat seksipalveluita. Rohkea kuvio, mutta miksi minusta edelleen että kyseessä on niin nähty juttu. Mutta kun seksiä tuli peliin, pitää lukea vielä.

- Siivousfirma ei olekaan kummoinen kulisissi, perustettu ilmeisesti vain jotta johdettaisiin harhaan päähenkilöille tärkeitä henkilöitä kuten äitiä ja tyttöystäviä (!). Haloo! Uskottavuuden ovia kolistellaan kun salainen firma hakee työntekijöitä julkisesti vuokratyöfirmasta. Mittani alkaa olla täysi.

- Päähenkilö näyttää täysin omaksuneen siivous-seksifirman toimintatavat!? Vaikka hän vasta ymmärsi mistä koko jutussa oli kyse, hän jo tarjoaa itseään naisille, mutta hämmentyy asiakkaiden muutamista kommenteista poistuu paikalta. Missä oma tahto, missä päämäärä, missä esteet sen edessä.

Esikuva: Mieleen tulee hakematta maalaiskomeidiat ja kun en ole niiden ylin ihailija tämä ei oikein innosta. mutta katsojansa tarina varmaan löytää.

Parannusehdotus: Päähenkilön pitäisi toimia päämääränsä saavuttaakseen. Pitäisi kehitellä "pakko", joka pakottaa pärjäämään siivousfirmassa, joka paljastuukin ihan muuksi. Jos ei pärjää niin hukka perii, perintö menee, vaimo jättää tms. Kamppaillessaan hän joutuisi luovimaan, ettei paljastaisi firman todellista luonnetta.



-


Marjo Tiitto: 80E

Ylen sivuilla kehutaan tarinan nimen (80 E) olevan peräti "nerokas". Miten nimi joka ei kerro tuottajalle mitään voi olla hyvä? Senhän pitäisi jo herättää kiinnostus perehtyä tarinaan.

- Täältä sentään löytyi tarinan idea muutamaan riviin tiivistettynä:

Alkusysäys: Riitta saa vahinkorinnat.
Käänne 1: Lauri torjuu kauhistuneena Riitan muodonmuutoksen.
Midpoint: Annele alkaa kiusata ja piinata Riittaa.
Käänne 2: Ninnan poikaystävä lähentelee Riittaa ja rikkoo äidin ja tyttären välit.
Kliimaksi: Annele saa viekoiteltua Laurin sänkyyn ja paljastaa sen Riitalle.
Ratkaisu: Riitta käräyttää Annelen sisäpiirikaupoista ja vaihtaa itse työpaikkaa.

- Ei paha: "vahinkotissit sotkevat päähenkilön elämän", on ainakin tuore idea. Tuostahan saa vaikka mitä. Tosin jo tästä lyhennelmästä näkee, että päähenkilö Riitta on jällen toimien kohde ja uhri ja intoutuu vasta lopussa kostotoimenpiteeseen. Kun ihan oikeastihan päähenkilön tulisi pyrkiä selvittämään ongelmansa, hänen toiminan motiivin tulisi olla mahdollisimman jalo, jotta katsoja voisi hänen jyrkätkin tekonsa hyväksyä.

- No jokatapauksessa idean perusteella odotan miesten hullaantuvan ja sekoavan häkeltyineinä, harmaasta hiirestä tulee yhdessä yössä seksiobjekti ja ihailun kohde. Odotan kateellisten naisten järjestävän hurjia vihanpurkausten sävyttämiä esteitä päähenkilön tielle. Mustasukkaisen aviomiehen piikkin voi rakentaa vaikka mitä.

- Treatmentiin siis. Piti tulla silmäluomet, tulikin uudet rinnat. Päähenkilö on aika vaimea, mitä tuosta, hän tuntuu tuumivan lääkärin vuotella istuessaan. Kotona aviomies menee oksentamaan inhotessaan vaimonsa uusia rintoja (!) ja päähenkilö lähtee vaateostoksille. Heti aloituksessa on kaksi helmasyntiä: epäuskottavuutta ja laimeutta. Noh, suomalaisia kun ollaan niin sallittakoon vähäeleinen aloitus.

- Ilkeä pomo (nainen), innostuneita (mies)asiakkaita. Harmi vain että pomoa eivät rinnat tee ilkeäksi, hän kun on ollut ilkeä jo aiemmin.

- Aviomies tuntee mustasukkaisuutta rintojen muissa miehissä herättämään kiinnostuksen vuoksi mutta myös inhoa vaimon uusia rintoja kohtaan. Mitä hän siis oikeastaan tuntee? Sekavaa. Ja mitä tuntee päähenkilö, sitä ei tarina paljasta. Rinnat saavat olla kyllä aika isot jotta ne olisivat jonkun miehen mielestä "inhottavat". Epäuskottava mies! (1. pettymys)

- Rinnat tuovat menestystä työssä, mutta ilkeä pomo nolaa parhaaksi työntekijäksi nouseen päähenkilön julkisesti. Epäuskottavaa! Ja missä on päähenkilön oma tahto, päämäärä? (2. pettymys)

- Pahoja epäjohdonmukaisuuksia tarinan kulussa. Päähenkilön mies on inhonsa kanssa pääsemättömissä. Ai siitäkö tulikin tarinan keskeinen ongelma? Mutta mieshän on sivuhenkilö ja inho epäuskottava reaktio (kun kerran muut miehet rinnoista innostuvat).

Päähenkilö ei edelleenkään tahdo mitään, eikä hänellä ole päämäärää vaan hän palaa sairaalaan ja on siellä jälleen objektina sen sijaan että olisi subjektina ja veisi tarinaa toiminnallaan eteenpäin. Pomo jatkaa epäuskottavaa parhaan työntekijänsä julkista nolaamista pyrkien mihin? Sabotoimaan parhaan työntekijänsä työhalut? Epäuskottavaa. Pomo toimii ja vie draamaa eteenpäin, päähenkilö seuraa katseella.

Esikuva: Mieleen tulee jotkut Jim Carreyn komediat joissa päähenkilö muuttuu persoonaltaan toiseksi tai saa jonkun uuden ominaisuuden, jonka avulla/josta huolimatta hän yrittää saavuttaa päämääränsä.

Parannusehdotus: Päähenkilölle päämäärä tai tie (uusien rintojen myötä) kuljettavaksi heti alussa. Päähenkilö on liikaa uhri, toisten toimien tahdoton kohde.

-

Timo Louhikari: Rondo

- Jälleen nimi joka ei kerro lukijalle yhtään mitään? Sen pitäisi herättää kiinnostus. Vai onko tarkoitus ajaa tuottaja pois käsikirjoituksen ääressä tietokoneensa ääreen googlettamaan vierasperäistä nimeä ja suuntaamaan kiinnostuksensa hakukoneen tuottamiin tuloksiin käsikirjoituksen sijaan?

- Okei minä googlaan. Rondo.

- Päähenkilö on nimeltään Rondo. Eipä löydy tiivistelmää. On siis taas kahlattava treatmentia läpi.

- Tuntuu että kirjoittaja tahoisi varsin uuvuttaa kiireisen tuottajan. Ensin on prologi (treatmentissa!) ja sitten kappale jonka hän on nimennyt sanoilla "tarinan alku." Tarina ei kuitenkaan ala tästä (eikä päähenkilöäkään esitellä) eikä vielä seuraavastakaan kappaleesta vaan vasta seuraavasta.

- Tarinan alussa Rondo vapautuu vankilasta ja majoittuu ja katselee kaverinsa tavaroita. Sitten mennään tapaamaan ex-vaimoa joka hämmästyy. Ei herkutella toiminnalla, mutta nyt päähenkilö sentään tahtoo. Hän tahtoo tavata tyttärensä 10 vuoden jälkeen. Ex-vaimo ei kuitenkaan anna tyttären yhteystietoja ja karski vankilakundi tyytyy siihen ja poistuu paikalta. Laihanlaista keitosta. (1. pettymys)

- Päähenkilön tahdon suunta paljastauu: hän haluaa aloittaa uuden elämän vankilan jälkeen eikä tahdo sotkeutua enää rikoksiin. Iso estekin tälle paljastuu, hän on velkaa huumeiden välittäjälle. Ei järin omaperäistä mutta tahto ja este sentään paljastuivat.

- Tytärtä käydään katsomassa, ei siitä sen kummempaa. Jäykkää on tietysti 10 vuoden jälkeen.

- Huumeidenvälittäjä vaatii Rondolta viimeisen palveluksen velan kuittina. Ei järin omaperäistä, mutta juoni etenee kuitenkin.

- Tytär häpeää Rondon vanhaa autoa. Rondolle tarjotaan työtä työvoimatoimistosta. Rondo riitaantuu tyttärensä kanssa jota yritti lähentyä. Rondo seuraa tyttärensä kuvauksia ja menee piknikille. Hohhoijaa... Ei kyllä jaksa kiinnostaa millään.

Esikuva: Vankilasta vapautuvien selviytymistarinoita on maailma väärällään. Heikolla hoidolla olleesta Tytär-isä -suhteesta oli hyvä kuvaus The Wrestlerissä.

Parannusehdotus: Tarina pitäisi laittaa väkevämmin ja vähemmän ennalta-arvattavasti liikkeelle. The Blues brotherskin alkoi vankilasta pääsemisellä. Se imaisi mukaansa heti.


-

Ero!

BB-Antti antoi lausunnon eronsa syistä:

"Luonteemme eivät kohtaa, mutta ihmisinä molemmat ollaan mahtavia."

No se.

Kuolema, Solzenitsyn ja Epikuros

Olen pitkin vuotta lukenut Alkesandr Solzenitsynin kirjaa "Ensimmäinen piiri". Lukeminen on tökkinyt pahasti, olen jättänyt kirjan pitkiksi ajoiksi lojumaan ja palannut siihen, kun muuta luettavaa ei ole ollut käsillä.

Lukukokemus on lievästi sanoen kärsinyt kun henkilöt ovat unohtuneet pitkien lukutaukojen aikana eikä juonikaan ole oikein auennut. Jokainen lukukerta on aukaissut ikäänkuin uuden irrallisen tarinan, kun aikaisemmin luettu on jäänyt unohduksiin.

Yllättäen toisen osan loppupuolella kiinnostukseni kirjaan heräsi uudelleen. Herätyksen aiheutti hyvä aforismi, jossa Slozenitsyn lainaa mukaellen Epikurosta.

" Kuolema ei meitä liikuta. Silloin kun olemme, ei ole kuolemaa, ja kun kuolema tulee,
meitä ei ole."

Aiheesta lisää.

-

Sain myös kirjan juonesta jotenkin kiinni kun tarinan loppuratkaisut ovat lähellä. Ensimmäinen kerta kuin näin käy, aiemmin lojumaan jääneet kirjat ovat jääneet kesken. Todennäköisesti hyvä kieli piti pihdeissään, vaikka henkilöihin tutustuminen jäikin puolittaiseksi.

Löysin Epikurokselta toisenkin hyvä ajatuksen:

"Mikään ei riitä sille, jolle riittävä on liian vähän."

Epikuros piti filosofian tehtävänä ihmisten vapauttamista

maailmantuskasta, intohimoista ja uskonnollisista kriiseistä.

Hänen kirjoittamissa elämänohjeissa suositaan kohtuullisuutta,

ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on, ja nauti siitä paljon.

Hyvä painajainen

Näin yöllä pitkästä aikaa kunnon painajaisen. Hyvän painajaisen merkki on, että se jää yleensä hyvin mieleen ja sen nähtyään on vielä herättyäänkin hyvän tovin unen ahdistavissa tunnelmissa.

Unessa olin junassa ja juttelin iloisesti tuttavajoukossa. Pysähdyimme asemalle missä hoksasin että kaikki tavarani olivat aivan levällään. En millään ehtisi koota vaatteitani vaatekaapista (?) ja muita elintärkeiltä tuntuvia ympäriinsä siroteltuja pikku tavaroitani laukkuun ennen kuin juna taas pysähdyttyään jatkaisi matkaa.

Huhkin hiki päässä raivoisasti ja keräilin epätoivoisesti tavaroita laukkuuni. Tungin vaatekaapin vaatteet laukkuuni henkareiden kanssa, mikä ei lainkaan onnistunut ja vain hidasti lähtöäni.

Tilanne oli hyvin ahdistava, sillä olin jäänyt jo tovereistani ja juna uhkasi viedä minut ties minne tuntemattomaan.

Koska pakkaaminen ei sujunut annoin jotenkin periksi, vaikka juna seisoi yhä asemalla. Kiinnitin huomioni pöydällä olevaan avoimeen käsilaukkkuun. Pakatessani oli eräs mummo poistunut vessaan ja jättänyt laukkunsa pöydälle. Ryhdyin miettimään josko laukussa olisi varastettavaa esim. paksu lompakko ja pohdin vilkuillen samalla mummon perään uskaltaisinko penkoa laukun sisältöä.

-

Heräsin ahdistuneena ja vähän ihmettelin tuota lompakko -sivujuonta joka ei tuntunut kuuluvan kuvioon.

Analysoin unen niin että juna oli elämä, josta ihmiset jäivät pois eli kuolivat. Itse halusin kaikin keinoin siis liittyä noihin pois jääjiin, mutta aikani ei ilmeisesti vielä ollut, kun en ehtinyt.

Tosin juoni jäi tältä osin auki. Unen päättyessä juna seisoi vielä asemalla, sen ovet olivat vielä houkuttavasti auki. Itse olin varkausaikeen jähmettämä ja vilkuilin vuoroin mummon perään, vuoroin ikkunan läpi jo tyhjentynyttä asemapihaa.

Varkausaie oli ilmeisesti alitajunnan tuote sen johdosta, että elämässäni näkisin niin mielelläni onnistuvani etenemään menestykseen keplottelemalla tai sattuman kautta enkä kovalla työllä tai omilla lahjoillani, joiden olemassaosta on lisäksi vahvoja epäilyksiä.