Vanha sanonta

Hevonen tekee. 

Työmies teettää. 

Työnjohtaja teetättää. 

Gutzeit teetätyttää. 

Valtio teetätytättää.

Hurjat hevoset raukkoine ratsastajineen

Huumorimies Leikola sitten meni ja löi hevosta TV2:n Tallitähti -ohjelmassa.




Leikolalla oli hermot mennä jo ennen tätä välikohtausta. Hänellä oli vaikeuksia kohdata hevosenkäsittelyssä ilmeneviä hankaluuksia ja hän halusi harjoitella enemmän mutta syystä tai toisesta se ei ollut mahdollista.

Jos lie vikaa hevosessakin, oli sitä myös Leikolassa. Hän toimi eläimen kanssa kärsimättömästi kuin se olisi ollut suoraviivaisesti ihmisen käskyjä totteleva kone ja suhtautui niin vakavan kunnianhimoisesti ohjelman leikkimieliseen kilpailuun kuin vain huumorimies pystyy.

Ratkaiseva konflikti hevosen ja Leikolan välillä kehkeytyi, kun L. ei saanut hevosta tottelmaan ratkaisevassa kilpailussa. Leikolan hermostuneisuus tarttui hevoseen eikä omapäinen hevonen tyytynyt vain vähäisiin rikkeisiin tai kevyeen uppiniskaisuuteen, vaan sanoutui täysin irti Leikolan ohjauksesta.

Huumorimiehen uhkaukset hevosen joutumisesta meetvurstehtaalle eivät tehonneet, vaan heppa meni kentän laidalle hakemaan turvaa hoitajastaan - Leikolan paasatessa jokseenkin koomisen oloisesti ratsailla. Niin jäi helpohko rata kiertämättä ja matalat esteet ylittämättä.

Kunnianhimoisen kilpailjan julkinen nöyryyttäminen vaati hyvitystä. Niinpä Leikola löi ja hevonen pudotti hänet selästään ja pinkaisi pakoon. Leikolaa opastanut hevostyttö purskahti itkuun ja soppa oli valmis. Leikola sai lähteä ohjelmasta, iltapäivälehtien toimittajat metsästivät häneltä turhaan lausuntoa koko pitkän illan.

*

Kun eläintä lyödään televisio-ohjelmassa käynnistyy siitä yleensä vilkas keskustelu joukkoviestimissä - niin nytkin.

Keskustelupalstoilla vaadittiin hevosen omistajaa tekemään rikosilmoitus. Haukuttiin koko sarja epäonnistuneeksi flopiksi, ja tekijät ammattitaidottomiksi tunareiksi. Kauhisteltiin viattomaan eläimeen kohdistunutta väkivaltaa ja uhattiin boikotoida stand up -taitelijan keikkoja .

Hesarin juttua oheistanut lukijoiden keskustelupalsta keräsi ensimmäisenä päivänä 124, ilta-sanomien 179 ja ilta-lehden pitkästi toistasataa etupäässä ja pääasiassa Leikolan teon tuomitsevia kommentteja.

*

Minäkin kirjoitin kommentin. Ihmettelin siinä sarkastiseen sävyyn miksei kukaan nostanut esiin samassa ohjelmassa esiintyneen näyttelijä Katajiston kohtaloa.

Hänhän oli ensin pudonnut hevosen selästä ja joutunut sen jälkeen vielä saman hevosen potkaisemaksi sillä seurauksella, että näyttelijän jalkaan ilmaantui selvä punainen kavion jälki, jalka meni iskusta täysin tönköksi ja näyttelijä Katajisto joutui jättämään ohjelmanteon siihen.

Ihmettelin kommentissani mikä mahtoi olla Katajistoa potkaiseen hevosen kohtalo. Joutuiko tämä uudelleen koulutukseen tai saiko ehkä jonkin muun rangaistuksen. Toki toivoin ettei tie kuitenkaan käynyt suoraapäätä sinne Leikolankin mainitsemalle meetvurstitehtaalle. Olisihan moinen potku näyttelijä Katajiston päähän osuessaan voinut koitua näyttelijäparan kohtaloksi.



Arvelen ettei näyttelijä Katajistoa murikoinutta viatonta luontokappaletta kuitenkaan kovasti koeteltu tekonsa johdosta. Ehkä hänet vain vietiin takaisin pilttuuseensa ja annettiin hänelle hehto heiniä, ehkä myös kappa kauroja.

Päivän (anti)Sankari

On suuri ero siinä, että kymmenen ihmistä kuolee kymmenen päivänä aikana eri paikoissa, kuin että nuo kymmenen ihmistä kuolevat samassa paikassa yhtenä piinaavana hetkenä.

Vaikka ei uskoisi...

Onhan kuolema aina kuolema, tapahtui se sitten luonnollisesti, tapaturamaisesti tai väkivaltaisesti. Ja kun kuolema tulee, on surun aika.

Paitsi että joskus on myös mediamyllytyksen aika.

Toisinaan keskustelupalstat kuohuvat, syyllistä etsitään ja hänet löydetään, syitä etsitään ja niitä löydetään, asiaa pohditaan ja sitä kauhistellaan. Kymmenet ja sadat toimittajat käyttävät kaiken aikansa tiedon etsimiseen ja kuvien ottamiseen. He täyttävät lehdet ja muut viestimet kuvin ja kirjoituksin. He täyttävät etusivut kissan kokoisilla otsikoilla.

Pienen maan järkyttävät tapahtumat huomiodaan ulkomaita myöten ja -mikä on perin epätavallista - päästään kerrankin ykkösuutiseksi.

Kaiken kaikkiaan mediajulkisuus asian tiimoilta on niin isoa kuin se ylipäätään voi olla.

*

Alice Cooperhan sen jo seitsemänkymmentä luvun hämärinä alkuvuosina keksi. Hän ihmetteli sen ajan pop-tähtiä. He olivat positiivisa sankareita, siistejä ja sliipattuja hienoine vaatteineen ja hymyilevine kasvoineen (esim. The Osmonds).

Häntä tympäisi tuo yltiöpositiivisuus ja hän päätti asettua sitä vastaan.

Hän oivalsi että monet nuoret ja nimenomaan nuoret etsivät ja hakivat vastakkainasettelua, he etsivät jotain jolla herättää aikuisten huomio, he etsivät keinoja asettua vastahankaan, keinoja erottua keskiluokkaisuudesta. Ja tässä Alice Cooper näki markkinaraon, keinon saada huomiota mediassa, ja niin teki itsestään anti-sankarin.

Syntyi "shock rock", rock-musiikin tyylilaji jossa ulkomusiikilliset seikat olivat isossa roolissa ja jonka keskeinen sanoma oli olla jotain joka olisi sopimatonta lapsille ja nuorille. Ei tietenkään sopimatonta nuorten itsensä mielestä, vaan aikuisten mielestä.

Ja käyttöön otettiin ne keinot, jotka palvelivat tätä päämäärää. Ja niin hyviä nuo keinot olivat, että ne toimivat tänäkin päivänä ja tyylilaji on edelleen voimissaan.

Miksi näin, mitä Alice keksi?

Hän keksi että hurjan ulkomuodon ja ajatukset omaava anti-sankari voi olla nuorten mielestä yhtä hieno tai jopa hienompi asia, kuin positiivinen sankari valkoisine hampaineen ja laitettuine hiuksineen.

Hän ei suinkaan houkutellut nuoria huonoille teille, vaikka juuri tätä senkin ajan aikuiset pelkäsivät (ja juuri tätä heidän haluttiinkin pelkäävän), vaan hän vastasi tarpeeseen joka jo oli nuorissa, tarpeeseen joka yhä on nuorissa.

Tarpeeseen järkyttää keskiluokkaa, aikuisia, vanhempia ihmisiä - enemmistöä.

Anti-sankariudella on siis pitkät perinteet ja se on osa nuorisokulttuuria.

*

Muiden itsemurhaa hautovien tapaan Kauhajoen surmaajakin oli varmaan turhautunut ja vihaa ja epätoivoa täynnä. Mutta sen lisäksi hän haki huomiota. Hän halusi järkyttää ja nousta kaikkien yläpuolelle, massan yläpuolelle, pois kurjuudesta, johon luultavasti koki elämässään ajautuneensa.

Sen tähden pelkkä itsemurha yksinäisyydessä jäi vaihtoehdoista pois. Sen tähden hän suunnitteli ja toteutti kaiken niin, että saisi maksimaalisen näkyvyyden, niin että kaikki järkyttyisivät ja hänestä tulisi sankari, anti-sankari.

Ehkä hän ajatteli nauttia saamastaaan julkisuudesta pilven reunalta katsellen, yhtäkaikki tietoisuus medianäkyvyydesta oli hänen pontimensa ja oleellinen osa hänen suunnitelmaansa.

Ja vaikkei asialle mitään voisikaan, on se silti pakko sanoa: ilman nykyisen kaltaista mediaa ja mediailmastoa, ja siitä poikivaa julkisuudenhakuisuutta, ei tätäkään tragediaa olisi luultavasti tapahtunut.

*

Kun Riksussa hurrattiin

Kauhajoen tragedia kirvoitti keskustelupalstalla seuraavanlaisen muistelon menneiden hirmutekojen tiimoilta. Otsikko kuului: pitäisikö aseet kieltää.


>>>>>>Joo aseet vain pois kaikilta. Terveiltä ja sairailta. Joillekin
>>>>>>poliiseille ja muutamille kapiaisille vois jättää.
>>>>>>
>>>>>> Mullei oo ikinä ollu yhtään asetta ja hyvin oon pärjänny.


>>>>>Hirvikantaakin voitais rajoittaa vaikka heittelemällä kivillä niitä?


>>>>Harvemmin hirveä ammutaan 22-kaliiberin pistoolilla.
>>>>Eli kaikki käsiaseet laittomiksi. Mihin niitä tarvitaan?
>>>>Sanna Sillanpää tappoi pistoolilla, Pekka-Eric Auvinen tappoi pistoolilla.


>>>pasanen paukutti pilvenreunalle 4 poliisia hirvikiväärillä....


>>Mitäs tulivat konepistoolit ojossa häiritsemään kivaa nousuhumalaa.
>>Sitä paitsi kaikki mainitsemasi ovat/olivat henkisesti sairaita on sitten
>>mahdoton luonnonvoima jolle ei voi mitään.


>Siinä hommassa oli paljon muutakin.....
>voisi sanoa että Pasanen oli uhri yhtä lailla kuin ne poliisitkin...

>Baituvei, istuin silloin kakkua Riksussa ja katseltiin televisiota
>kun tuli ylimääräinen uutinen joka kertoi että Pihtiputaalla oli
>ammuttu 4 poliisia. Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelussakaan kun
>suomi vei MM kultaa ei varmaan niin
>paljoa hurrattu kuin venkulat hurrasivat uutisen kuultuaan.
>
>Minulla ei ollut fiiliksiä hurrata mukana.


Että näin...


Riksu


*

Marianna

*

Big Brother -ohjelman tuotanto järjesteli kolmiodraamaa taloon saapuneiden uusien asukkaiden myötä.

Johanin vieressä nukkuneen Mariannen tunteet olivat jo käyneet selviksi yöllisissä hiplaus-sessioissa. Keskustelu-palstoilla ihmeteltiin naisen innokkuutta hakeutua Johanin seuraan, vaikka naisella oli mies odottamassa talon ulkopuolella.

Taloon saapuneiden neljän uuden asukkaan joukossa oli Johanin vanha tuttu Tuuli. Kaunis ja nuori Tuuli ei varmaankaan tullut taloon sattumalta, vaan hänet oli epäilemättä kutsuttu sekoittamaan pakkaa. Rakennettiin selvästi kolmiodraamaa kolmen nuoren välille.

Marianna olikin pahoillaan kun näki, miten Johan innostui Tuulista ja hakeutui bileissä hänen lähelleen.

Kamerat leikkasivat Johanin ja Tuulin kahdenkeskisistä keskusteluista suoraan kiukkuisen oloiseen Mariannaan, jonka hapan ilme ja into puhua pahaa uusista asukkaista, paljastivat hänen loukatut tunteensa.

Viikkotehtävässä asetelmat muokattiin BB:n puolelta kolmiodraamalle otolliseksi. Tuuli ja Johan määrättiin asumaan kahdestaan omaan huoneeseen, "sviittiin" jonne ei toisilla ollut asiaa.

Mutta katsojakuntapa ei päässytkään seuraamaan naisten välienselvittelyä, Johan ei joutunut mustasukkaisen Mariannan käsittelyyn eikä himoittuja välikohtauksia nähty, sillä Marianna otti ja hävisi.

Asukkaat käskettiin ulos ja kun he taas pääsivät sisälle, oli Marianna kadonnut ja tavarat hänen sänkynsä alta hävinneet. Tuotanto panttaa nyt tarkempia tietoja illan ohjelmaa varten, jolle toivotaan tapauksen johdosta suurta katsojamäärää. Illan ohjelmassa Mariannan häviämisen yksityiskohdat arvatenkin paljastetaan ja mysteeri selviää.

Tätä odottaessa internetin keskusteluissa on tarjoiltu mitä mielikuvituksellisempia syitä Mariannan katoamiselle. Yhden vääräleuan mukaan hän ei kestänyt toisen "Venäjästä kotoisin olevan" asukkaan tuloa ohjelmaan. Nettiä kiertää myösselitys, jonka mukaan hänet olisi passitettu Venäjän tai Puolan BB-ohjelmaan. Monet ovat hihkuneet onnesta, kun epämiellyttävä ihminen on jättänyt ohjelman.


*

BB - kuten tosi-tv yleensä - esineellistää asukkaansa. Tätä argumenttia on heikolla menestyksellä käytetty tosi-tv -buumin vastustamiseksi ja tällä perusteellahan TV1 lienee näihin päiviin saakka vierastanut formaattia.

Itse olen pitänyt moista argumenttia kovin heppoisena perusteluna maailmassa, missä yleensä ihmisarvon loukkaukset ovat vähän toista luokkaa, eikä niistäkään meteliä pidetä.

Tuleehan osallistujista apetta omiin ympyröihinsä kyllästyneille katsojille, ja toki he ovat korppikotkien ruokaa, joiden tekemisiä ja sanomisia voi ja sopii riipiä ja raadella isoissa ja pienissä tiedotusvälineissä oman mielen mukaan.

Mutta eikös se nyt ole ihan ok - asukkaathan tietävät mihin ovat ryhtyneet?

Eikö Ylenkin kannattaisi keskittyä kritisoimaan ihan oikeita ongelmia yhteiskunnassa ja maailmassa - onko siellä edes lähetetty yhtäkään Kiinan ihmisoikeusongelmaa kritisoivaa ohjelmaa edes.

*

Etsiessäni tietoja Mariannasta silmiini osuivat hänen BB-talossa lausumat sanansa:

“Mua on kaikki elämäni miehet pistäneet niin, isästä lähtien, etten vaan voisi ajatella mitään hyvää itsestäni. Ja jos joskus jotain hyvää ajattelee, niin heti leimataan itserakkaaksi p*skaksi. Ei oikein tiedä, miten pitäisi olla.”

Olisiko tässä mysteerin ratkaisu. Lapsuudesta pohjautuva tarve hakea hyväksymistä miehiltä. Ja tästä tarpeesta johtuva sitoutumisen, hylkäämisen ja petetyksitulemisen pelko? Tämäkö sai Marinannan lähtemään, kun petikaveri Johan junailtiin toiseen kainaloon?

Olen tähän mennessä pitänyt BB:tä suht harmittomana ajanvietteenä, mutta tämä sai minut miettimään.

Onko tämä leikki ihmisten (joita BB-asukkaatkin ovat) tunteilla sittenkään ihan ok?

Vastauksena tällä haavaa on jyrkkä ehkä. Paremman puutteessa...

Aika käy - kello kuluu

*

Kukaan ei tästäkään varoittanut. Halaistua sanaa ei tästä puhuttu ympäristöopin tunnilla. Sinä, opettaja Anttonen, luulitko hyvinkin evästäväsi oppilaitasi tulevaa elämää varten!?

*

"Kellojen katselu näyteikkunoissa on mukava tapa kuluttaa aikaa."

*

Kun olin nuori tunnit ja minuutit matelivat. Miten monina iltapäivän oppitunteina tulikin kaihoten tuijotettua ulos ikkunasta ainoana palavana toiveena päästä pian pois tunkkaisesta huoneesta kuulemasta opettajan loputtoman tylsää luentoa. Kello näytti jämähtäneen paikoilleen.

Mutta kun täytin neljäkymmentä huomasin viikkojen, kuukausien, vuosienkin suorastaan kiitävän.


*

"Minä olen vasta 19-vuotias ja kriiseilen jo nyt! Ryppyjäkin on, etenkin silmien ympärillä! Ja muutenkin tuntuu että kohta olen jo liian vanha tekemään mitään kivaa."

*

Sanotaan että ajan kulumisen näkee lapsissa ja niin sen tosiaan näkee. Ajan kulumisen kiihtymisenkin näkee. Yhtäkkiä lapsi jonka vielä vähän aikaa sitten veit kantamalla sohvalta omaan sänkyyn, onkin aivan liian pitkä syliin nostettavaksi. Ei voi kun ihmetellä vuosien katoamista.

Toinen keino yrittää hahmottaa ajan kulumista ovat suuret onnettomuudet jotka jäävät mieleen. En ollut eilen uskoa korviani kun kuulin että kaksoistornien romahduksesta oli kulunut jo seitsemän vuotta!




Estonian onnettomuudestakin on kulunut jo aika huikonen (28.9.1994), mutta kuka muistaa Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen?

Minä muistan...

*

Kaksi huomiota:

1) Kun muistelee tilannetta missä oli kun isot onnettomuudet tapahtuivat, huomaa että ihmeen vähän sitä loppujen lopuksi on itse muuttunut. Tuntuu että olen hyvin lähellä sitä pikkupoikaa, joka ei voinut uskoa todeksi, että yksi räjähdys voi hävittää kymmeniä ihmisiä. Enää ei vain ole äitiä vieressä, jolta kysyä kysymyksiä joihin ei ole vastauksia.

Olen myös edelleen hyvin lähellä sitä nuorta isää, joka aamun varhaisina tunteina kävi herättämässä vaimonsa ja lapsensa lukiessaan tekstiteeveestä Estonian onnettomuudesta.

Lisääntynyt tieto ja kokemukset eivät näyttäisi muuttavan ihmistä juurikaan.

Ehkä minustakaan ei tule katkeraa vanhusta jos oikein pinnistän, jos kykenen edelleen säilyttämään sisälläni yhteyden siihen pikkupoikaan, joka järkyttyneenä katseli savuavia raunoita mustavalkoisesta televisiosta patruunatehtaan räjähdettyä.


2) Ajan kulumisen merkitys kasvaa sen käydessä vähiin. Seitsemänkymmentä täyttänyt sukulaiseni ihmetteli, miten nopeasti kaikki oli käynyt - tarkoittaen mennyttä elämäänsä. Huomio sai hänet mietteliääksi. En tohtinut kysyä mitä hän mahtoi pohtia. Harmittiko, kaduttiko jokin?

Eräs katu...

********

...kaukana kotoa.

Klikkaa tosta.

Ja tosta.

Ja vielä tosta.

Tuntuu melkein kuin olisit itse pistäytynyt paikan päällä.

Big Broblem 08

Big Brother 08 -ohjelma on ehtinyt jo ensimmäisiin häätöihin, ja yhä mietin miksi hemmetissä sitä oikein seuraan. Asiaa ei ole ihan helppo perustella edes itselleen, saati muille.

Ja mikä kumma ylipäätään aiheuttaa tuon tarpeen perustella itselleen ohjelman seuraamista lukuisilla järkisyillä, mikä on tämä häpeä?

En ole asiassa yksin. Keskustelupalstoilla ohjelman fanien kesken tulee tavan takaa vastaan toteamus, ettei lähipiiri ymmärrä BB:n seuraamisen mielekkyyttä, tai että koko asia on pitänyt kavereilta salata.

Miksi siis?

Kysehän ei ole lainkaan siitä, että pitäisin talon asukkaiden jutuista. Päin vastoin, useasti päälimmäisenä on syvä myötähäpeän tuntu, kun nuoret asukkaat setvivät välejään tai jutustelevat tyhjänpäiväisyyksiä.

Paljasta pintaakin on nähtävissä perin vähän, puhumattakaan siitä etteivät talon naispuoliset asukkaat ole selvästikään tulleet valituiksi ulkoisin perustein.

Talon miespuolisten asukkaiden valinnoissa puolestaan on selvästi enemmän kiinnitetty huomiota tähän puoleen - harmi ettei minua heidän paljas pintansa vähääkään kiinnosta.

Ei siis ole helppoa selittää, mutta selittää pitää?

Ehkä puran ongelmaa esimerkin kautta.

Eilinenkin lähti käyntiin tarkastamalla subin sivuilta mitä asukkaat olivat yöllä puuhanneet ja mistä puhuneet eilisen häädön jälkeen. Noilla sivuilla uskolliset fanit ylläpitävät ällistyttävän tarkkaa ja puolueetonta seurantaa talon tapahtumista aamun varhaisesta ilta myöhään ja yöhön. Sieltä voi käydä tsekkaamassa mitä kukin on puuhannut ja kenen kanssa, mitä on keskusteltu, miten Big Brother on määräyksillään asukkaita alistanut.

Kävin siis läpi BB-asunnon tilanteita tunti tunnilta, siitä kuinka ne ja nuo hermoilivat tulevaa häätöäänestystä ja miten joku ei ollut lainkaan pahoillaan kun tuo ja tämä joutui häädetyksi, ja miten samaan aikaan toiset vuodattivat katkeria kyyneliä.

Perin lapsellista toimintaa siis näin aikuisen silmin. Muutaman viikon aikana nämä nuoret ovat jo onnistuneet vetämään suhteensa täysin solmuun hyvinkin tyhjänpäiväisten helposti sovittavissa olevien erimielisyyksien vuoksi - tai sitten kiintyneet, ystävystyneet ja ihastuneet johonkuhun, jota eivät tosiasiassa lainkaan tunne, mutta jonka lähtö tuntuu lähes kuolemaan verrattavalta menetykseltä.

Ja kuinka ollakaan subin sivuilta löytyi taas pohdittavaa ja uusi ajatus siitä miten helposti ryhmän jäsen voikaan ajautua ryhmän ulkolaidalle ja tulla potkaistuksi lopulta pois koko joukosta.

Kaiken keskiössä oli tällä kertaa häätöäänestyksessä mukana ollut Marko. Hän oli tietenkin helpottunut oltuaan vaarassa joutua lähtemään, mutta saatuaan juuri kuulla saavansa jäädä. Toiset hänen ympärillään itkivät silmät punaisina juuri häädetyn "ystävän" perään.

Tilanteestaan johtuen Marko ei pystynyt samaistumaan toisten suruun, eikä kyennyt omaa hyvää oloaan peittämään - kuten asianmukaista olisi ollut, vaan hymy karehti hänen huulillaan toisten ympärillä vetistellessä. Sen lisäksi hän - toisten vielä niiskutellessa - yritti aloittaa keskustelun jostain täysin tilanteeseen liittymättömästä asiasta, kukaan ei hänen aloitteeseensa tarttunut. Marko vaikeni nolona yrittäen ottaa kasvoilleen ilmeen, joka paremmin vastaisi ryhmässä vallitsevaa tunnelmaa.

Ei ole vaikea ennustaa Markolle vaikeuksia. Hänestä voidaan jo tämän perusteella ryhtyä puhumaan pahaa selän takana ja jollei Marko kykene tekemään korjausliikettä, nousemaan ryhmässä esiin jotenkin positiivisesti, voi hän olla seuraava lähtijä.

On lähes varmaa että juuri tämä yksityiskohta pitää yllä mielenkiintoani ohjelmaa kohtaan taas seuraavat päivät. On mielenkiintoista seurata miten Marko - joka on joukon vanhimpia - selviytyy. Onnistuuko hän voittamaan ailahtelevan ryhmän empatiat puolelleen, vai saako lopullisesti "omituisen kaverin" leiman otsaansa.

Koko BB:ssähän on kysymys joukon sisälle pääsemisestä. Ja kääntäen ja ehkä myös oikeammin: siinä on kyse siitä ettei jää joukon ulkopuolelle.

Vain ihminen joka ei ole liian omituinen, jolla on tilannetajua ja joka on empaattinen, voi onnistua pysymään talossa. On tuskallista katsoa miten tavallinen kaveri, jolla on ihan terveet mielipiteet, voi joutua ryhmän keskiöstä pois, kun samaan aikaan imelyyteen asti empaattinen sössöttäjä voittaa kaikki puolelleen.

Markon huono hetki sai minut taas ihmettelemään, miten tärkeä osa sosiaalisuutta (ja tällä tarkoitan tässä porukkaan sopeutumista, sen sisälle pääsemista ja siellä pysymistä) noinkin häilyvä käsite kuin "tilannetaju" on.

(Ja sivumennen sanoen juuri tilannetajun puute on minunkin polullani usein ollut se juuri johon olen kompastunut. Tämä henkilökohtainen näkökulma tietysti lisää mielenkiintoani em. ohjelmaa kohtaan.)

Voi käydä, että ihminen joka jo on sisällä porukassa ja kaikkien hyväksymä, esittää jossain ratkaisevassa tilanteessa yhden lauseen, joka ei vastaa muiden asukkaiden tunnelmaa. Toiset vastaavat lauseeseen tyypillisesti hiljaisuudella - ja lausuja on heti porukasta ulkona tai ainakin vaarassa pudota porukan ulkopuolelle.

Vaikka porukasta putoaminen on ainakin näennäisen pienestä kiinni, ovat jotkut jäsenet ihmeen tiukasti kiinni sisäpiirissä. Ehkä heidän määräävin piirteensä on se, ettei heillä ole juuri pahaa sanottavaa kumppaneistaan. Heillä ei siis oikeasti ole. He ohittavat kanssakilpailijoiden huonot puolet ja unohtavat ne. Tosin selkeästi hyökkäävä käyttäytyminen tai epäystävällisyys saa tietenkin heidänkin tuomionsa.

Silti asiaa ei voi olla ihmettelemättä. Eikö ihmistä pitäisi arvoida kokonaisuutena, punnita hänen sanomisiaan ja tekemisiään tasapuolisesti jotta hänestä voisi muodostaa kuvan? Eikö tasapuolisen kuvan luominen olekaan itsestäänselvyys, onko se päinvastoin yhdentekevää, pääasia onkin tulla kaverin kanssa toimeen?


--

Eli näin. Onnistuinkohan vastaamaan kysymykseen?

Milloin kannattaa erota - Kyökkipsykologiaa osa1

Joskus kuulee eroavan pariskunnan sanovan, että erottiin "yhteisymmärryksessä" ja että "ollaan edelleen ystäviä".

Ensikuulemalta tämä tuntuu käsittämättömältä. Tuntuu ettei aviopari joka näin toteaa, ole koskaan pitänytkään toisistaan - saati rakastanut toisiaan.

Mutta kun pureutuu asiaan huomaa että tunnelmat tosiaan eroavat sekä voimaltaan että lajiltaan riippuen siitä, mitä ikäkautta eroava ihminen edustaa.

*

Jos olet hyvin nuori - alle parikymppinen - voi rakkaus livahtaa elämääsi takaoven kautta samalla kun tutustuu vastakkaisen sukupuolen saloihin. Kun on päästy intiimille alueelle muuttuu kaveri ehkä yhdessä yössä joksikin muuksi ja ryhdytään seurustelemaan, koska tuntuu että näin tämän kuuluukin mennä. Samalla entinen elämänmuoto bileineen ja ystävien kanssa vietettyine hetkineen saa jatkua entiseen malliin.

Ja kun syksy saa onkin jo uudet tuulet, uusi opiskelupaikka tai muuten vain eri mieli, ja jompi kumpi katsookin, ettei seurustelu vastaa enää sen hetkisiä tarpeita. Ja vaikka toinen osapuoli saattaa kipuilla, pelastaa hänet monesti suuremmilta sydänsuruilta tuo elämäntyyli, kaverit ja uudet potentiaaliset seurusteluehdokkaat, joita parikymppisten markkinoilta ei puutu.

*

Tätä seuraava ikäkausi on sen sijaan edellistä oleellisesti ongelmallisempi eroamisen kannalta.

Syykin on selvä: ihmisen luontainen pariutumisvietti hakee toteutumistaan. Asia onkin äkkiä vakava, haetaan kumppania, isää tai äitiä tuleville lapsille - tietoisesti tai tiedostamatta.

Kun asia on vakava, ovat tunteetkin voimakkaammat. "Rakkaus" tulee mukaan peliin ehkä voimakkaampana kuin teini-iässä. Sen voimalla "sitoudutaan." Ja vaikka joku on sanonut että rakkaus kestää vain 2000 päivää, poikii se kuitenkin sitoutumisen ja yhdessäolon tuomat onnenhetket. Idea jälkikasvusta joka aluksi voi olla tiedostamatta taustalla, tuo elämään tarkoituksen - siinä on pohja jolla askeltaa ja jolle rakentaa. Ja kun lapset tulevat mukaan kuvioon, on sitoutuminen kuin itsestään ehkä se suurin eteenpäin vievä voima.

Juuri tähän ikäkauteen kuuluvat ne hurjat uutiset siitä miten perheen isä tappoi äidin, lapset ja koirankin ennen kuin päästi itsensä päiviltä. Ja samassa uutisessa viimeisillä riveillä todetaan eroprosessin olleen jo käynnissä.

Nyt eroaminen ei enää onnistukaan ilman jomman kumman (tai molempien) kokemaa suurta tuskaa. Ero saattaa tuntua elämän lopulta, se on seinä tulevaisuuden edessä, sen yli ei pääse, sen läpi ei näe. Jätetty voi joutua epätoivon valtaan, tulevaisuus pelottaa ja pelko muuttuu kuin itsestään vihaksi toista kohtaan.

Ja viha voi olla hurja. Viha joka kumpuaa siitä, että jotakin jonka piti olla arvokkain asia maailmassa - oma perhe - on nyt hajonnut ja hajotettu. Rakkaus jonka piti olla suurin ja ikuinen tunne on maahan poljettu.

Itsekäs kolmekympinen tuntee enemmän tuskaa itsensä (rakkauden), vähemmän itsekäs lastensa (perheen) vuoksi. Lapsethan lähes aina kärsivät eroissa, kaltoinkohdellulle vanhemmalle ero sitä vastoin voi olla myös helpotus, joillekin jopa pelastus.

Väitän että riippumatta avioliiton laadukkuudesta, monikaan ihminen ei saa tehtyä eroa yhdentekeväksi ja helpoksi itselleen, hän ei voi päästä kokonaan irti myllerryksestä, mikäli hän menee eroamaan kolmekymppisenä.


*

Mutta toisin ovat asiat jos ihminen malttaa odottaa sen kymmenen vuotta. Neljäkymmentä kun päjähtää lasiin, ovat lapset jo isoja, keittävät aamupuuronsa itse, nousevat kouluun ja kulkevat jo omia polkujaan.

Ja jos aviopari ei ole katsonut eteensä, ja pitänyt varaansa, on parisuhteeseen voinut luikerrella kyllästyminen.

Tätä astetta vakavampi on se saldo jonka nelikymppinen - viittäkymmentä lähestysessään - tekee katsoessaan taaksepäin, tarkastellessaan mennyttä elämäänsä. Jos tästä joutuu antamaan itselleen huonot pisteet, jos joutuu toteamaan etteivät niistä nuoruuden kuvista ja unelmista monetkaan toteutuneet, on helppo kohdistaa kriittinen katsanto kumppaniin.

Jostain syystä nelikymppisen on myös helppo uskotella itselleen, ettei elämä ole mennyt niin kuin piti, vaikka juuri niinhän elämä menee. Jokainen valinnoillaan vaikuttaa elämäänsä, ja jokaisen ominaisuudet ja ympäristö määrää, että näin tämän pitää mennä ja näin se meni. Mutta silti haave paremmasta saattaa äkkiä olla se voimakkain tunne nelikymppisen elämässä, ja selitys ja syy on jostain haettava.

Näiden lisäksi on vielä kolmas seikka, joka muuttaa näkemyksen erosta totaalisesti. Sitä voisi kutsua "mopo-ilimiöksi." Tämä on kaikille mopo-pojille tuttu käsite, syntyy siitä kun bensojen viimeisiä huikosia tankista vetävä moottori äkisti remahtaa korkeille kierroksille ja hurjaan menoon - ennen lopullista hyytymistään.

Näin saatta käydä myös nelikymppiselle, joka on ehkä pitänyt itsestään parempaa huolta kuin kumppani, joka näyttää äkkiä repsahtaneen kohtalokkaalla tavalla. Nelikymppinen saattaa katsoa kasvojaan ja vartaloaan peilistä ja todeta, että vielä, vielä tästä olisi iloa jollekin toisellekin, kuin tuolle, jonka kanssa tuli jo oltua ja elettyä.

Vielä olisi elämää elettävänä!

Tämä ajatus, idea elämän onnesta vielä ennen lopullista loppua, saattaa johtaa sellaiseen mopo-ilmiöön, joka vie onnelliseksi ja vakaaksikin luullun avioparin erilleen. Henkilökohtaista saavutettavissa olevaa, ehkä aivan kädenojennuksen päässäolevaa onnea on vaikea vastustaa, kun itsensä lihomaan päästänyt kumppani kuorsaa vieressä ja kun tietoisuus oman elämän rajallisuudesta, on äkkiä iskenyt tajuntaan.

Mutta tämä ikäkausi ei enää suuria otsikoita erotessaan synnytä. Asia voi herättää katkeruutta, mutta kun lapsetkin ovat jo kasvaneet, ehkä muuttaneet kokonaan pois kotoa, on suuria tunteita hajonneen perheenkään vuoksi vaikea saada nostettua hänenkään, joka kenties olisi ollut valmiimpi jatkamaan parisuhteessa sen komeimman lieskan jo sammuttuakin.

*

Ja jos onni on myötä ja sattuu olemaan joviaali anteeksiantavainen luonne, voi nelikympinen kyetä sopimaan erosta. Kaikki voi käydä sopuisasti, eikä kenenkään tarvitse suuremmin kärsiä ja jo puolen vuoden päästä erosta - kun entiset naapurit kutsuvat kylään - voidaan tapaamiseen mennä yhdessä etenkin jos uutta kumppania ei ole vielä löytynyt tai se on jo ehtinyt nostaa kytkintä kohti seuraavaa rastia...

*

Pitkästä jorinasta lyhyt ohje:

Sinä, ihminen, jos haluat erota, mutta et ole älynnyt erota parikymppisenä, kannattaa odottaa se neljänkympin rajapyykki - näin vältyt turhalta draamalta.