torstai 23. joulukuuta 2010
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Ihailtavaa nöyryyttä
Klikkaamalla isommaksi.Kyllä tämän pitäisi jo kaikille olla selvä: maassa maan tavalla!
Ihailtavaa nöyryyttä suomalaiselta virkamieheltä, kun hän noin suvereenisti alistuu noudattamaan tätä kultaista sääntöä, jota me kaikki niin mielellämme tyrkytämme meille muulta tulevien maahanmuuttajien (mm. romanian mustalaisten) tueksi.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Parkkisakko tekee kipeää
Pysäköimme kaupunkireissulla Anttilan katolle, koska olemme tavanneet siellä aina kaupunkireissuilla pysäköidä. Se on ollut kätevää ja maksutonta. Nyt parkkipaikalla vaadittiin pysäköintikiekko. Sitä ei autossamme ollut, joten päätin ostaa sellaisen.
Mennessäni hissiin näin joukon nuoria miehiä kirkkaissa liiveissään seisoskelevan parkkipaikalla. Tupakit paloivat ringissä. Mieleeni ei tullut, että juuri he olisivat pysäköinninvalvojia. Pysäköinninvalvojia he kuitenkin olivat.
Ostettuamme pysäköintikiekon, tytär juoksutti sen autoon, mutta sakkolappu oli jo ikkunassa.
-
Pysäköinninvalvonnan yksityistäminen on tuonut uutta ryhtiä sakottamiseen. Jo vanhastaanhan katujen varsilla valvonta on ollut kiitettävän tomeraa. Kaupungin kassaan on väärinpysäköijien toimesta varmaan tullut aimo siivu. Ehkäpä keskustan kaupatkin toivovat nyt lisätienestiä parkkipaikoiltaan ja palkkaavat yksityisiä pysäköinninvalvojia vahtimaan autoilijoita? Kalikka saattaa kuitenkin kalahtaa omaan nilkkaan.
Onkohan tehty tutkimusta, mitä parkkisakko oikeasti tulee maksamaan ja kuka sen maksaa?
Moni varmaan tekee saman päätöksen parkkisakon saatuaan kuin minä. Siirryn kuluttamaan toisaalle, jonnekin missä autokansaan suhtaudutaan suopeammin. Keskustan kauppojen liikevaihto ei siten minun toimestani enää kasva. Päinvastoin ne menettävät rahaa monin verroin parkkisakon verran.
Kaupunginkin kannattaisi miettiä parkkisakkopolitiikkaansa. Keskustan yrittäjät ovat jo vuosia eläneet sen uhan alla, että suuret automarketit vievät asiakkaat. En yhtään ihmettelisi, mikäli ahkerat pysäköinninvalvojat olisivat tahtomattaan edistämässä keskustan autioitumista, sillä markettien parkkipaikoilla ei sakkoja jaella. Monet saattavat tulkita sen asiakasystävällisyydeksi.
Parempi olisikin siirtyä jakamaan sakon sijaan varoituksia. Se olisi pehmeämpi ja asiakasystävällisempi tapa pitää väärinpysäköinnit aisoissa. Nykytekniikalla olisi varoituksista helppo pitää kirjaa ja antaa sakko vasta kolmannen varoituksen jälkeen.
Huoleni keskustan tulevaisuudesta on aito, sillä en ole katkera. Oman parkkisakkoni sain anteeksi. Löysin pysäköintikiekon ostotapahtuman todistavan kuitin taskuni pohjalta. Kirjoitin valituksen yksityiseen parkkiyhtiöön, liitin kuitin oheen ja valitukseni meni läpi.
Mutta automarketti sai silti uuden asiakkaan.
tiistai 16. marraskuuta 2010
Radioluentaa
Radiossa luetaan nyt Heikki Meriläisen (1847 - 1939) tuotantoa.
Meriläinen joutui lähtemään ankaran uskovaisesta kodistaan 24-vuotiaana erimielisyyksien vuoksi. Hän elätti itseään sepän töillä, maanmittarin apulaisena ja pienviljelijänä. Hän oppi vaimoltaan kirjoitustaidon ja innostui keräämään ja kirjoittamaan muistiin taikoja, runoja yms. Tätä varten hän teki lukuisia matkoja mm. Venäjän Karjalaan, Lappiin ja Pohjanmaalle ja sai kootuksi runsaasti kansanperinnettä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Muiden 1800-luvun loppupuolen ns. kansankirjailijoiden tapaan Heikki Meriläinen nouti teostensa aiheet ja ainekset suoraan elävästä elämästä, omista kokemuksistaan ja näkemistään sattumuksista. Hän viljeli mielellään murteellista kieltä, ikuisti kirjoihinsa korpi-Kainuun alkeellisia oloja ja ylsi esimerkiksi ahdasmielistä herännäisyyttä tarkastellessaan jykeviin kuvauksiin.
Meriläisen kieli on mukavan vanhahtavaa, vivahteikasta, mutta ytimekästä.
Meriläisen omaan elämään perustuvista tarinoista välittyy hyvä kuva vuosisadanvaihteen elämästä. Niistä kuuluu kokemuksen ääni ja teksteissä on toden tuntu.
Ja Esko Salervo on hyvä lukija.
Jostain syystä jaksot ovat areenassa vain 30 päivää.
-
Matti ja suhdekohu
Taas ennennäkemätön mediaälämölö!
Gösta Sundqvist vältteli julkisuutta ja sanoi ettei julkisuudessa eläminen ole ihmisen elämää. Kun näkee sen sinnikyyyden ja laajuuden, millä media ruotii Matti Vanhasen (oletettujakin) naissuhteita, on helppo olla samaa mieltä hänen kanssaan.
On helppo kuvitella että Matti itse voisi varsin hyvin elää ilman sitä julkisuutta, jonka media vainollaan saa aikaan.
Surkuhupaisaksi tilanteen tekee se, että toimijat Matin ympärillä itse kiihdyttävät ja ylläpitävät mediakohua.
Tällä kertaa kohua ylläpitää hänen työnantajansa Perheyritysten liitto, joka säikähti (oletettua) työpaikkaromanssia ja ryhtyi heivaamaan romanssin naispuolista osapuolta ns. väljemmille vesille, peläten ongelmia joita esimies-alais -intiimisuhde toisi tullessaan.
Tästähän tietysti kansa intoutui lähestymään asianomaista liittoa runsain yhteydenotoin. Että miksikäs se on se suhteen naispuolinen osapuoli, joka heivataan, mutta miehelle ei koidu suhteesta mitään seurauksia?!
Kaiken takana on vanha kirjoittamaton sääntö jonka mukaan "kuormasta ei saa syödä". Ennen muinoin esimiesasemaan palkattavaa henkilöä (eli miestä) on usein evästetty sanomalla, että jos ryhdyt suhteisiin alaistesi kanssa (eli naisten), se tietää potkuja.
Tämän kiellon takana puolestaan on pelko, että esimies-alais -intiimisuhde aiheuttaa työpaikalla eriarvoisuutta, kyräilyä ja muita ongelmia.
Usein näin lienee käynytkin, mutta mahdollisia, vielä toteutumattomia ongelmia ei oikein voi ryhtyä torjumaan etukäteen, vaikka jossain sci-fi -elokuvassa kyllä herkuteltiinkin idealla, että rikolliset voisi pidättää jo ennen kuin he varsinaisesti ajautuvat rikoksen tielle.
Tämähän olisi yhteiskunnan kannalta kokonaisedullisinta, mutta hankala toteuttaa.
*
Gösta Sundqvist vältteli julkisuutta ja sanoi ettei julkisuudessa eläminen ole ihmisen elämää. Kun näkee sen sinnikyyyden ja laajuuden, millä media ruotii Matti Vanhasen (oletettujakin) naissuhteita, on helppo olla samaa mieltä hänen kanssaan.
On helppo kuvitella että Matti itse voisi varsin hyvin elää ilman sitä julkisuutta, jonka media vainollaan saa aikaan.
Surkuhupaisaksi tilanteen tekee se, että toimijat Matin ympärillä itse kiihdyttävät ja ylläpitävät mediakohua.
Tällä kertaa kohua ylläpitää hänen työnantajansa Perheyritysten liitto, joka säikähti (oletettua) työpaikkaromanssia ja ryhtyi heivaamaan romanssin naispuolista osapuolta ns. väljemmille vesille, peläten ongelmia joita esimies-alais -intiimisuhde toisi tullessaan.
Tästähän tietysti kansa intoutui lähestymään asianomaista liittoa runsain yhteydenotoin. Että miksikäs se on se suhteen naispuolinen osapuoli, joka heivataan, mutta miehelle ei koidu suhteesta mitään seurauksia?!
Kaiken takana on vanha kirjoittamaton sääntö jonka mukaan "kuormasta ei saa syödä". Ennen muinoin esimiesasemaan palkattavaa henkilöä (eli miestä) on usein evästetty sanomalla, että jos ryhdyt suhteisiin alaistesi kanssa (eli naisten), se tietää potkuja.
Tämän kiellon takana puolestaan on pelko, että esimies-alais -intiimisuhde aiheuttaa työpaikalla eriarvoisuutta, kyräilyä ja muita ongelmia.
Usein näin lienee käynytkin, mutta mahdollisia, vielä toteutumattomia ongelmia ei oikein voi ryhtyä torjumaan etukäteen, vaikka jossain sci-fi -elokuvassa kyllä herkuteltiinkin idealla, että rikolliset voisi pidättää jo ennen kuin he varsinaisesti ajautuvat rikoksen tielle.
Tämähän olisi yhteiskunnan kannalta kokonaisedullisinta, mutta hankala toteuttaa.
*
maanantai 15. marraskuuta 2010
Iloinen maksaja ja muita vaiettuja uutisia
Joskus tulee mediavirrassa vastaan tärkeän tuntuinen juttu, joka nostaa esiin epäkohdan, joka ei tunnu saavan mediassa ansaitsemaansa huomiota. Tyyppiesimerkki tällaisesta on Esko Seppäsen radiokolumni.
Seppänen kirjoittaa:
Ja
Ei voi kuin äimistellä, voiko tämä pitää paikkaansa ja miksei tästä puhuta ja jos asia ei pidä paikkaansa, miksei kukaan vaivaudu asiaa kiistämään?
Seppänen on ollut aina aika hyvä numeroissa, joten pelkäänpä hänen jutussaan olevan perää.
Mutta miksei media elämöi ja kuohu, vaan palstatilan vievät jatkuvasti muut tärkeät aiheet kuten:
Seppänen kirjoittaa:
Kun muut maat saavat maataloustukiaisensa pääosin EU:lta, Suomi maksaa niistä valtaosan itse. Suomi on omien veronmaksajien varoista maksettujen kansallisten maataloustukien maksajana EU:ssa kolmannella sijalla heti suurten maiden Saksan ja Ranskan jälkeen. Maataloustukiaiset eivät ole jäsenmaksua, mutta ne ovat Suomelle tavattoman suuri ja poikkeuksellinen kulu muihin maihin verrattuna.
Ja
Suomen nettomaksu on kasvanut viime vuosina merkittävästi. Taakan kasvu johtuu niistä valtionpäämiesten Eurooppa-neuvostossa joulukuussa 2005 käydyistä neuvotteluista, joiden perusteella päätettiin nykyvuosien (2007-2013) jäsenmaksuperusteista.Seppänen kirjoittaa että Suomi maksaa jäsenmaksua nykyään mm. Englannin, Saksan, Itävallan, Ruotsin ja Hollannin puolesta.
Ei voi kuin äimistellä, voiko tämä pitää paikkaansa ja miksei tästä puhuta ja jos asia ei pidä paikkaansa, miksei kukaan vaivaudu asiaa kiistämään?
Seppänen on ollut aina aika hyvä numeroissa, joten pelkäänpä hänen jutussaan olevan perää.
Mutta miksei media elämöi ja kuohu, vaan palstatilan vievät jatkuvasti muut tärkeät aiheet kuten:
perjantai 12. marraskuuta 2010
Mela heilumaan
- Mene google mapsiin
- klikkaa "Hanki reittiohjeet" -nappulaa
- kirjoita USA starttipaikaksi
- kirjoita KIINA päätepaikaksi
- mene suoraan reittiohje numero 27
Rantautumisessakaan ei pitäisi tulla ongelmia. Kiinassa näyttää nykyään tältä.
Kiinahan on edelleen satoine miljoonine maaseudulla asuvine köyhineen kehitysmaa, vaikka rikas rannikkoseutu ei tuon otsakkeen alle enää oikein sovikkaan - kuten kuvasta näkyy.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Milloin kannattaa erota - osa 2
Ihmissuhdepalstalta poimittua:
Vittu kun ei helpota yhtään.
Parina aamuna jo herätessä ollu semmonen täysin neutraali fiilis, että nyt
vois mennä jo rennommin. Mutta ei mee kauan kun alkaa taas tuo puristus
rinnasta ja kaikki on taas päälaellaan.
Tänään käytiin perheen kanssa vähän lenkillä. Oltiin lapsen kanssa
fillareilla ja emäntä käveli. Ihan ookoo-reissu, mutta mä olin lähinnä
sitten lapsen kanssa koko ajan, eikä emännän kanssa oikein mikäänlaista
kanssakäymistä. Silmiin en osaa katsoa ja on ollu varmaan aika hiljaista
hänellekin tämä aika. Ottaa kyllä todella raskaasti päähän, mutta raskasta
on myös fyysisesti.
Koitan jotenkin vältellä kaikenlaista yhdessäolemista - mutta en tiedä mistä
syystä. Edelleenkin tuo emäntä on hyvä ja hieno ihminen. Rakastan häntä,
mutta en enää sillä tavalla, kuin rakastavaisilta voisi edellyttää. Haluan
hänelle hyvää ja olen valmis vaikka mahdollisen eronkin jälkeen häntä
tukemaan olemaan tarvittaessa paikalla. Meillä on kuitenkin niin erilaiset
suunnat jotenkin elämässä, että nekin ristiriidat jotenkin ehkä vaikuttavat
asiaan. Raaka tyyliesimerkki vois olla, että mä haluaisin isomman telkkarin,
kun emäntä vois elää ilman. (tosin itsekään en teeveetä kattele oikeestaan
yhtään, mutta toi niinkun vertauskuvana).
Multa on vaan yksinkertaisesti ruuti nyt aivan loppu. Ikäänkuin syömme
toistemme energioita tms. En jaksa lapsenkaan kanssa niin hyvin - tulee
jossain yksinkertaisissa asioissa tiuskastua ja sitten pitää olla taas
anteeksi pyytelemässä.
Palloteltiin tossa illalla vielä semmosella pehmopallolla. Ihan kivaa oli
heitellä kolmistaan palloa, mutta molemmat aikuiset juttelivat sujuvasti
lapsen kanssa, mutta eivät keskenään. Tää alkaa olee jotenkin sitä vaille
valmista, että soom moro.
Sattuu vain joka paikkaan.
Yksi asia mikä näissä karkeiloissa aina tuppaa unohtumaan on se oma tahto.
Kun rupeaa tahtomaan sen sijaan että uumoilee ja odottelee jotain
tapahtuvaksi, se alkaa kummasti helpottaa. Ja yleensä alkaa myös tapahtua,
mikä helpottaa myös.
Vaikeampi asia on sitten se mitä tahtoa kun on kaksi tietä valittavana. Ja
näissä eroissa on valittava yleensä se lähteekö hakemaan omaa onnea vai
pistääkö kaiken peliin nykyisen perheen edestä. Ja edelleen vaikeaksi homman
tekee se että valitsee kumman tien tahansa, voi epäonnistua, eikä
välttämättä saa mitä tahtomalla lähti tavoittelemaan.
Nykyäänhän vallitsee tämä trendi että oma onni on se pääasia. Pitää saada
elämyksiä ja näin pois päin. Ja sehän se näitä avioerotilastoja kasvattaa.
Toinen trendi on se että vaaditaan kumppanilta aivan mahdottomia: pitäisi
olla hyvä vanhempi lapselle, hyvä puoliso, hyvä työihminen ja rakastaja ja
mielellään vielä rikas ja hauska.
Ja kolmas trendi on se, ettei nähdä sen oman käytöksen vaikutusta puolisoon.
Jos olet synkkä, ei siinä vierelläkään kukaan jaksa kovin iloinen olla. Jos
taas olet innostunut ja jaksat puuhata ja keksiä kivaa tekemistä viikosta
toisen (esim. lapsen kanssa) on siinä toisen paljon vaikeampi olla synkkä.
Pitäisi olla niitä periaatteita niin ei tarttisi olla niin eksyksissä.
Vanhaan aikaanhan niitä oli esim: sen minkä on Jumala yhdistänyt ei pidä
ihmisen erottaman - tai jotenkin noin. Nyt ei nuo korkeammat voimat ole niin
hyvässä huudossa.
*
torstai 14. lokakuuta 2010
Ylen huono
Uutisankkuri repäisi. Hän oli hörppäävinään olutpullosta alkoholivalvontaiskuista kertoneen jutun lopuksi ja piilotti pullon nopeasti pöytänsä alle.
Pila oli varsin onnistunut, homma kävi kuin rutinoituneelta sketsinäyttelijältä. Uutistenlukijalla oli tilannekomiikka kiinnijäämis-ilmeineen hallussa. Ja kun hän nosti pullon vielä lopuksi lopputekstien aikaan pöydälle, kävi pihtiputaan mummollekin selväksi, että kyseessä oli harmiton pila - loppukevennys.
Mitä tekee ylen johto?
Erottaa uutisankkurin! Ja pyrkii vielä jyrkästi kieltämään ja estämään netissä kiertävän suosioon nousseen videopätkän esittämisen.
YLE on tänä vuonna jälleen joutunut nostamaan lupamaksuaan. Arvaan että osasyynä on maksuhaluttomuus, varoja ei kerry tarpeeksi kun kansalaiset jättävät TV-maksun maksamatta. Hakematta tulee mieleen että maksuhaluttomuuden syynä on TV-katsojien nuiva asenne yleisradioyhtiötä kohtaan.
Eikö YLE:n tulisi näissä olosuhteissa yrittää antaa itseään kuva rentona, reiluna, pientä ihmistä ymmärtävänä ja puolustavana mediayhtiönä? Siihenhän tämänkaltainen huumori olisi oiva työkalu. Uutistenlukijasta olisi pitänyt tehdä sankari ja kansa olisi voinut taas tuntea YLEN vähän enemmän omakseen.
Onnetonta pelisilmän puutetta Yleltä.
_
Kimmo Wilska support group naamakirjassa.
_
Pila oli varsin onnistunut, homma kävi kuin rutinoituneelta sketsinäyttelijältä. Uutistenlukijalla oli tilannekomiikka kiinnijäämis-ilmeineen hallussa. Ja kun hän nosti pullon vielä lopuksi lopputekstien aikaan pöydälle, kävi pihtiputaan mummollekin selväksi, että kyseessä oli harmiton pila - loppukevennys.
Mitä tekee ylen johto?
Erottaa uutisankkurin! Ja pyrkii vielä jyrkästi kieltämään ja estämään netissä kiertävän suosioon nousseen videopätkän esittämisen.
YLE on tänä vuonna jälleen joutunut nostamaan lupamaksuaan. Arvaan että osasyynä on maksuhaluttomuus, varoja ei kerry tarpeeksi kun kansalaiset jättävät TV-maksun maksamatta. Hakematta tulee mieleen että maksuhaluttomuuden syynä on TV-katsojien nuiva asenne yleisradioyhtiötä kohtaan.
Eikö YLE:n tulisi näissä olosuhteissa yrittää antaa itseään kuva rentona, reiluna, pientä ihmistä ymmärtävänä ja puolustavana mediayhtiönä? Siihenhän tämänkaltainen huumori olisi oiva työkalu. Uutistenlukijasta olisi pitänyt tehdä sankari ja kansa olisi voinut taas tuntea YLEN vähän enemmän omakseen.
Onnetonta pelisilmän puutetta Yleltä.
_
Kimmo Wilska support group naamakirjassa.
"Osoittakaamme arvostusta tälle miehelle, sillä hänen pitäisi saada mahdollisten potkujen sijasta mitali teoistaan YLEn uutislähetyksen yhteydessä."
_
tiistai 12. lokakuuta 2010
Mitä vielä?
Nyt se on sitten tehty. Ruotsalainen nuori mies otti hengen itseltään ja videoi tapahtuman ja lähetti sen suorana nettiin.
Ja mikä on kerran nettiin päässyt, se ei sieltä pääse pois, vaan tämäkin videopätkä tallentui ja säilyy jälkipolville opiksi ja ojennukseksi.
Yle tietää että nuori mies kertoi suunnitelmistaan keskustelupalstalla, missä hänen hankkeensa oli kerännyt niin kannustavia kuin kauhistelevia kommentteja: Itsemurha nettilähetyksessä järkyttää Ruotsissa.
Ei voi olla miettimättä mitä tämän kaltaisen materiaalin näkeminen tekee ihmisille, miten tällainen meihin vaikuttaa. Ei voi olla miettimättä, mitä maailman nettikansa vielä mahtaakaan saada videoitua, tallennettua ja jaettua, kun on paha olla, ja kun halu järkyttää ja ravistaa nousee itseisarvoksi.
Ei voi olla huolestumatta lasten ja nuorten puolesta. Hakematta tulee mieleen, että jos itsemurhia tapahtuukin, ei niitä saisi ainakaan julkisesti videoida. Ja jos kuitenkin videoidaan, pitäisi yhteiskunnan tai minkä tahansa tahon estää noiden julkinen levittäminen tai varmistaa ainakin se, ettei kenenkään tarvitse törmätä noihin tahtomattaan.
Toive on turha, tehokkaita keinoja säästää lapsiamme ja nuoriamme internetin kenties vahingolliselta materiaalilta ei ole. Maailma on raaka ja verkko tarjoaa ennennäkemättömän välineen välittää isommat ja pienemmät raakuudet sille kaikkein pienimmällekin ja viattomimmallekin netin käyttäjälle.
-
Toisaalta maailma oli raaka ennenkin. Ehkä vielä raaempi kuin nykyään. Waltarin Sinuhessakin noitia seivästetään ja seisotetaan kepin nenässä torien laidoilla, eikä niitäkään näkyjä kukaan ennakkosensuroinut lapsilta ja nuorilta. Antiikin Roomassakin järjestettiin hurjia verileikkejä sirkushuveina. Mahtoiko niihin näytöksiin olla ikärajoja?
Heti helpottaa kun asiaa miettii tältä kannalta. Heti helpottaa kun valitsee astetta kyynisemmän asenteen. Näin voi sopeutua vallitsevaan tilanteeseen ja välttyy kiusalliselta ajatukselta, että asiantilaa pitäisi muuttaa.
Yksittäisten ihmisten yksityisten tragedioiden lisäksi maailmassa on myös raakuutta ja kärsimystä, joka koskettaa koko lailla isoja joukkoja. Yli miljardi ihmistä näkee nälkää tänäkin päivänä. Olisko meidän suojeltava lapsiamme ja nuoriamme myös tältä tiedolta ja tämän inhottavan kurjuuden näkemiseltä?
Vai olisiko ajateltava että me länsimaiset ihmiset elämme pumpulissa ja että on vain hyvä, että maailman raakuus tulee TV:n kautta olohuoneisiimme, ja netin välityksellä nyt myös makuu- ja lastenhuoneisiimme?
Onko vain hyvä, että lapsemme näkevät kaiken tämän raakuuden ja ymmärtävät, että suurin osa maailman ihmisistä joutuu kohtaamaan kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta silmästä silmään vain yrittäessään selviytyä hengissä?
Olisiko vain annettava tiedon kulkea vapaan verkossa ja kaiken näkyä ja olisiko vain sanottava sille viattomalle pellavapäälle: maailman on raaka ja epäoikeudenmukainen paikka, yritä pärjätä?
-
Ja mikä on kerran nettiin päässyt, se ei sieltä pääse pois, vaan tämäkin videopätkä tallentui ja säilyy jälkipolville opiksi ja ojennukseksi.
Yle tietää että nuori mies kertoi suunnitelmistaan keskustelupalstalla, missä hänen hankkeensa oli kerännyt niin kannustavia kuin kauhistelevia kommentteja: Itsemurha nettilähetyksessä järkyttää Ruotsissa.
Ei voi olla miettimättä mitä tämän kaltaisen materiaalin näkeminen tekee ihmisille, miten tällainen meihin vaikuttaa. Ei voi olla miettimättä, mitä maailman nettikansa vielä mahtaakaan saada videoitua, tallennettua ja jaettua, kun on paha olla, ja kun halu järkyttää ja ravistaa nousee itseisarvoksi.
Ei voi olla huolestumatta lasten ja nuorten puolesta. Hakematta tulee mieleen, että jos itsemurhia tapahtuukin, ei niitä saisi ainakaan julkisesti videoida. Ja jos kuitenkin videoidaan, pitäisi yhteiskunnan tai minkä tahansa tahon estää noiden julkinen levittäminen tai varmistaa ainakin se, ettei kenenkään tarvitse törmätä noihin tahtomattaan.
Toive on turha, tehokkaita keinoja säästää lapsiamme ja nuoriamme internetin kenties vahingolliselta materiaalilta ei ole. Maailma on raaka ja verkko tarjoaa ennennäkemättömän välineen välittää isommat ja pienemmät raakuudet sille kaikkein pienimmällekin ja viattomimmallekin netin käyttäjälle.
-
Toisaalta maailma oli raaka ennenkin. Ehkä vielä raaempi kuin nykyään. Waltarin Sinuhessakin noitia seivästetään ja seisotetaan kepin nenässä torien laidoilla, eikä niitäkään näkyjä kukaan ennakkosensuroinut lapsilta ja nuorilta. Antiikin Roomassakin järjestettiin hurjia verileikkejä sirkushuveina. Mahtoiko niihin näytöksiin olla ikärajoja?
Heti helpottaa kun asiaa miettii tältä kannalta. Heti helpottaa kun valitsee astetta kyynisemmän asenteen. Näin voi sopeutua vallitsevaan tilanteeseen ja välttyy kiusalliselta ajatukselta, että asiantilaa pitäisi muuttaa.
Yksittäisten ihmisten yksityisten tragedioiden lisäksi maailmassa on myös raakuutta ja kärsimystä, joka koskettaa koko lailla isoja joukkoja. Yli miljardi ihmistä näkee nälkää tänäkin päivänä. Olisko meidän suojeltava lapsiamme ja nuoriamme myös tältä tiedolta ja tämän inhottavan kurjuuden näkemiseltä?
Vai olisiko ajateltava että me länsimaiset ihmiset elämme pumpulissa ja että on vain hyvä, että maailman raakuus tulee TV:n kautta olohuoneisiimme, ja netin välityksellä nyt myös makuu- ja lastenhuoneisiimme?
Onko vain hyvä, että lapsemme näkevät kaiken tämän raakuuden ja ymmärtävät, että suurin osa maailman ihmisistä joutuu kohtaamaan kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta silmästä silmään vain yrittäessään selviytyä hengissä?
Olisiko vain annettava tiedon kulkea vapaan verkossa ja kaiken näkyä ja olisiko vain sanottava sille viattomalle pellavapäälle: maailman on raaka ja epäoikeudenmukainen paikka, yritä pärjätä?
-
maanantai 11. lokakuuta 2010
Dialogin pelko
Päätalo istahtaa kesken kosteiden harjannostajaisjuhlien pöytään ja hänen luottokaverinsa istahtaa vastapäätä. Kaverin ilme kertoo, että on odotettavissa mielenkiintoinen keskustelu, ehkä herkullisia kommentteja juhlien kulusta. Kaveri on selvästi rennompi mies kuin jäykkä Päätalo, onpa mukava kuulla miten jäykästi Päätalo vastailee rennon kaverinsa jutusteluun ja miten maailmaa nähneet miehet rakennustöiden kulkua kommentoivat.
Miehet katsahtavat toisiinsa, jompi kumpi sanoo jotain, vai sanooko? Ihan varma ei voi olla, eikä siitä mitä sanottiin saanut oikein selvääkään. Sillä ei ole merkitystä, sillä tarinassa viiletetään jo eteenpäin. Katsoja jätetään yksin tuumimaan millaisen keskustelun hän noin herkullisesta istutuksesta olisi halunnut nähdä tai kenties ITSE tehnyt.
-
Olen taas vilkuillut suomalaista draamaa (Päätalo, Taivaan tulet) ja todennut, että jostain syystä suomalaiset draamantekijät pelkäävät pitkiä vuoropuheluita.
Ehkä pohjalla on ihan hyvä asiakaslähtöisyys, ei haluta kyllästyttää katsojaa ja ajatellaan että puhe se vasta onkin pitkästyttävää etenkin TV-tuotannoissa. Eihän sitä jaksa kuunnella Erkkikään. Toimintaa on oltava, nujakointia, tupakointia tai vaikka kävelyä, mutta ei puhetta, sillä sehän pidentäisi kohtauksen pituutta, joka ei mielellään saisi olla puolta minuuttia pidempi - minuuttikin on jo siinä ja siinä voiko sellaista näyttää.
-
Olemme insinöörikansaa, kai se on näin todettava. Draaman laatuakin halutaan mitata mittatikulla.
Jos kohtauksessa minuutteja - tai käsikirjoitusvaiheessa sivuja - useampia, se ei voi toimia, siitä voi tulla kunnon draamaa eivätkä pitkät turinoinnit sovi TV-tuotantoon. Toista oli 70-luvulla, silloin kaikki oli niiin hidasta ja katsojat tykkäsivät. Mutta ei enää, hektinen elämänmuoto, musiikkivideoiden nopeatempoisuuteen oppimat ja opetetut katsojat eivät kestä puolta minuuttia pidempää dialogia.
Miten tässä näin kävi? Miksi katsojien pitkästymistä pelätään kuin ruttoa, eikä osata erotella jyviä akanoista?
Ehkä kyse on loppujen lopuksi juuri tästä jälkimmäisestä. Kun tavaksi on tullut ajatella, ettei käsikirjoitus voi olla valmis ennenkuin sitä on porukalla hiottu ja mietitty ja kirjoitettu ja kirjoitettu vielä kerran uudelleen, menetetään tässä myllyssä kosketus tekstin sisältöön.
Tuotantovaiheen myllyssä menetetään itseasiassa yhteys katsojaan.
Katsoja ja draaman tekijä nimittäin poikkeavat yhdessä suhteessa radikaalisti toisistaan. Siinä kun katsoja on näkee draamateoksen sen yhden ja ainoan kerran, on tekijä kahlannut sitä läpi kymmeniä kertoja käsikirjoitusvaiheessa. Siitä on tullut hänelle tuttu, hän tuntee dialogin tavun tarkkuudella.
Ja mikäli hän ei ole painanut mieleensä ensimmäistä lukukertaa ja sen herättämiä tuntemuksia, on hän vaarassa ajautua auttamattomasti eri raiteelle kuin katsoja. Ja kun hän on ajautunut eri raiteelle, eihän enää tiedäkään miten katsojan näkee kunkin kohtauksen, mitä hän kenties toivoo näkevänsä, mitä hän kenties pelkää, mikä häntä kenties naurattaa. Ja jos hän ei tiedä mitä katsoja tarinasta sen eri vaihessa ajattelee, ei hän tietenkään voi tehdä katsojan kannalta hedelmällisiä ratkaisuja hioessaan ja kirjoittaessaan ja kirjoittaessaan vielä kerran koko tarinaa uusiksi.
Kun teksti käy tutuksi, siitä löytää eri asioita, kun silloin kun se ei vielä ole tuttu. Ja kun se käy oikein tutuki, se rupeaa kyllästyttämään. Eihän tällaista paskaa kukaan jaksa katsoa, huokaa draamantekijä kyllästyttyään käsikirjoituksen kahdenteentoista versioon ollessaan kirjoittamassa sen kolmattatoista versiota. Miten hän jossain vaiheessa piti tätä jopa hyvänä tarinana!
Tällaisten ajatusten vallassa ei mikään ole helpompaa kuin kaivaa se mittatikku lipaston kaapista ja ryhtyä sen avulla napsimaan sivuja pois. Lyhyt on ytimekästä, pitkä kyllästyttää, lyhyt ei voi kyllästyttää, pitkä ei voi olla kiinnostavaa. Pois vain liiat sivut ja turhat sanat!
Niinpä dialogi, joka voisi katsojan kannalta olla hersyvän hauska tai joka voisi vastata juuri katsojaa askarruttavaan tarinan herättämään kysymykseen, lyhenee torsoksi tai lentää iloisesti bittiavaruuteen, ja kohtauksesta jossa katsoja odottaa kuulevansa kipinöitsevää sanailua, tuleekin kohtaus, jossa päähenkilöt istahavat pöytään, vilkaisevat toisiinsa, hörppäävät laseistaan, ja joku sanoo jotain, mistä ei saa selvää.
-
Miten sitten kuuluisi toimia? Mikä on kohtauksen hyvä pituus?
Hyvä pituus on sen oikea pituus. Jokaisen kohtauksen pitäisi olla juuri niin pitkä kuin se ansaitsee olla, vaikka se sisältäisikin vain puhetta, eikä juuri lainkaan toimintaa. Jos on tärkeä paikka, ja jos puhutaan päähenkilön (ja katsojan) kannalta tärkeistä asioista, voidaan puhua pitkäänkin pitkästyttämättä katsojaa.
Mutta sitä varten tekijän pitäisi osata hypätä katsojan housuihin ja nähdä työn alla oleva teos kuin katsoja vielä sen 13. käsisversion jälkeenkin. Jotta hän tässä onnistuisi, hänen pitäisi muistaa, miltä tuntui, kun hän käsikirjoituksen ensimäisen kerran luki.
Se voi olla vaikeaa, mutta se ei saa olla mahdotonta.
Miehet katsahtavat toisiinsa, jompi kumpi sanoo jotain, vai sanooko? Ihan varma ei voi olla, eikä siitä mitä sanottiin saanut oikein selvääkään. Sillä ei ole merkitystä, sillä tarinassa viiletetään jo eteenpäin. Katsoja jätetään yksin tuumimaan millaisen keskustelun hän noin herkullisesta istutuksesta olisi halunnut nähdä tai kenties ITSE tehnyt.
-
Olen taas vilkuillut suomalaista draamaa (Päätalo, Taivaan tulet) ja todennut, että jostain syystä suomalaiset draamantekijät pelkäävät pitkiä vuoropuheluita.
Ehkä pohjalla on ihan hyvä asiakaslähtöisyys, ei haluta kyllästyttää katsojaa ja ajatellaan että puhe se vasta onkin pitkästyttävää etenkin TV-tuotannoissa. Eihän sitä jaksa kuunnella Erkkikään. Toimintaa on oltava, nujakointia, tupakointia tai vaikka kävelyä, mutta ei puhetta, sillä sehän pidentäisi kohtauksen pituutta, joka ei mielellään saisi olla puolta minuuttia pidempi - minuuttikin on jo siinä ja siinä voiko sellaista näyttää.
-
Olemme insinöörikansaa, kai se on näin todettava. Draaman laatuakin halutaan mitata mittatikulla.
Jos kohtauksessa minuutteja - tai käsikirjoitusvaiheessa sivuja - useampia, se ei voi toimia, siitä voi tulla kunnon draamaa eivätkä pitkät turinoinnit sovi TV-tuotantoon. Toista oli 70-luvulla, silloin kaikki oli niiin hidasta ja katsojat tykkäsivät. Mutta ei enää, hektinen elämänmuoto, musiikkivideoiden nopeatempoisuuteen oppimat ja opetetut katsojat eivät kestä puolta minuuttia pidempää dialogia.
Miten tässä näin kävi? Miksi katsojien pitkästymistä pelätään kuin ruttoa, eikä osata erotella jyviä akanoista?
Ehkä kyse on loppujen lopuksi juuri tästä jälkimmäisestä. Kun tavaksi on tullut ajatella, ettei käsikirjoitus voi olla valmis ennenkuin sitä on porukalla hiottu ja mietitty ja kirjoitettu ja kirjoitettu vielä kerran uudelleen, menetetään tässä myllyssä kosketus tekstin sisältöön.
Tuotantovaiheen myllyssä menetetään itseasiassa yhteys katsojaan.
Katsoja ja draaman tekijä nimittäin poikkeavat yhdessä suhteessa radikaalisti toisistaan. Siinä kun katsoja on näkee draamateoksen sen yhden ja ainoan kerran, on tekijä kahlannut sitä läpi kymmeniä kertoja käsikirjoitusvaiheessa. Siitä on tullut hänelle tuttu, hän tuntee dialogin tavun tarkkuudella.
Ja mikäli hän ei ole painanut mieleensä ensimmäistä lukukertaa ja sen herättämiä tuntemuksia, on hän vaarassa ajautua auttamattomasti eri raiteelle kuin katsoja. Ja kun hän on ajautunut eri raiteelle, eihän enää tiedäkään miten katsojan näkee kunkin kohtauksen, mitä hän kenties toivoo näkevänsä, mitä hän kenties pelkää, mikä häntä kenties naurattaa. Ja jos hän ei tiedä mitä katsoja tarinasta sen eri vaihessa ajattelee, ei hän tietenkään voi tehdä katsojan kannalta hedelmällisiä ratkaisuja hioessaan ja kirjoittaessaan ja kirjoittaessaan vielä kerran koko tarinaa uusiksi.
Kun teksti käy tutuksi, siitä löytää eri asioita, kun silloin kun se ei vielä ole tuttu. Ja kun se käy oikein tutuki, se rupeaa kyllästyttämään. Eihän tällaista paskaa kukaan jaksa katsoa, huokaa draamantekijä kyllästyttyään käsikirjoituksen kahdenteentoista versioon ollessaan kirjoittamassa sen kolmattatoista versiota. Miten hän jossain vaiheessa piti tätä jopa hyvänä tarinana!
Tällaisten ajatusten vallassa ei mikään ole helpompaa kuin kaivaa se mittatikku lipaston kaapista ja ryhtyä sen avulla napsimaan sivuja pois. Lyhyt on ytimekästä, pitkä kyllästyttää, lyhyt ei voi kyllästyttää, pitkä ei voi olla kiinnostavaa. Pois vain liiat sivut ja turhat sanat!
Niinpä dialogi, joka voisi katsojan kannalta olla hersyvän hauska tai joka voisi vastata juuri katsojaa askarruttavaan tarinan herättämään kysymykseen, lyhenee torsoksi tai lentää iloisesti bittiavaruuteen, ja kohtauksesta jossa katsoja odottaa kuulevansa kipinöitsevää sanailua, tuleekin kohtaus, jossa päähenkilöt istahavat pöytään, vilkaisevat toisiinsa, hörppäävät laseistaan, ja joku sanoo jotain, mistä ei saa selvää.
-
Miten sitten kuuluisi toimia? Mikä on kohtauksen hyvä pituus?
Hyvä pituus on sen oikea pituus. Jokaisen kohtauksen pitäisi olla juuri niin pitkä kuin se ansaitsee olla, vaikka se sisältäisikin vain puhetta, eikä juuri lainkaan toimintaa. Jos on tärkeä paikka, ja jos puhutaan päähenkilön (ja katsojan) kannalta tärkeistä asioista, voidaan puhua pitkäänkin pitkästyttämättä katsojaa.
Mutta sitä varten tekijän pitäisi osata hypätä katsojan housuihin ja nähdä työn alla oleva teos kuin katsoja vielä sen 13. käsisversion jälkeenkin. Jotta hän tässä onnistuisi, hänen pitäisi muistaa, miltä tuntui, kun hän käsikirjoituksen ensimäisen kerran luki.
Se voi olla vaikeaa, mutta se ei saa olla mahdotonta.
torstai 7. lokakuuta 2010
Päivän vinkki
Älä osta sikaa säkissä!
Kun mietit DVD:n hankintaa, käy tuolla ensin tsekkaamassa elokuva ilmaiseksi.
Fin-Tv:n laatu on huonoa, mutta sen avulla saa nopeasti selville miellyttääkö elokuva niin paljon että siihen kannattaa sijoittaa.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
tiistai 5. lokakuuta 2010
Syksyn lehtiä
Viikon päivät erämaamökillä takana jälleen. Luonto on hiljentynyt kesän jälkeen, ei laula lintu, ei polski kalat, luonto oli jähmettynyt odottamaan talvea.
Joki virtasi, mutta aika tuntui pysähtyneen. Moneen päivään ei tapahtunut mitään merkittävää. Aurinko nousi aamulla kuuden jälkeen ja ilta seitsemältä oli jo lähes pimeää.
Sitten eräänä iltapäivänä, kun aurinko paistoi ja lämpimän oloinen tuuli puhalteli etelästä, alkoi tapahtua. Koivunlehdet päättivät nimittäin joukolla irtaantua oksistaan. Kuivina ne kahisivat sataessaan maahan, pian maan peitti lehtimatto, jonka päällä käveli kuin sukkasillaan.
Sitten tuuli laantui ja oli taas hiljaista ja rauhallista. Vain yläjuoksun koski solisi uupumatta.
Illalla oli kirkasta, arvasin että yöstä tulisi kylmä. Puolenyön aikaan taisi olla jo pakkasta.
Säätila muuttui dramaattisesti yön aikana. Illan kirkkaus ja kuulaus vaihtui aamuyöllä sumuun. Joesta oli noussut sankka usva joka peitti alleen lähitienoot. Sumu oli syrjäyttänyt pakkasen, sumussa oli lähes lämmintä.
Muistin rantatillallisen pojan kehuneenkin joskus, ettei heidän rantapellollaan koskaan vieraile halla. Tätä hän siis sanomisellaan tarkoitti.
Kuu paistoi valkoisen harson läpi.
--
Tony Curtis on kuollut
Mietin pitkään mitä tästä unohtumattomasta näyttelijästä ja viisi kertaa naimisissa olleesta naistenmiehestä voisin kirjoittaa.
Tutustuessani hänen elämäänsä panin merkille, että kaksi asiaa näyttää määrittäneen hänen elämänsä kulkua: naiset ja ura.
Äidin kaltoin kohtelema poika näyttää pitkin elämäänsä halunneen tulla hyväksytyksi? Ja yleisö hyväksyi hänet ja hän menestyi.
Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta Curtisin elämässä oli varhainen tuttavuus Marilyniin. He tapasivat toisensa jo ennen kuin heistä tuli tähtiä. He jakoivat saman unelman ja molemmat olivat rikkinäisestä kodista, kummatkin olivat jääneet ilman äidin lämpöä.
Luulenkin että enemmän kuin raha tai taiteellinen kunnianhimo heitä ajoi menestykseen tuo Curtisin mainitsema tarve tulla hyväksytyksi. Hylätystä lapsesta kasvaa hyväksyntää joka taholta hamuileva aikuinen.
Tämän lisäksi ei tarvittu kuin kaunis ulkomuoto ja tie Hollywoodin tähtitaivaalle oli auki.
Myöhemmin Curtis ei "Some Like It Hot" -elokuvan kuvauksissa malttanut pitää näppejään erossa teiniaikojen rakastetustaan, vaikka Marilyn oli naimisissa näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa.
Marilyn kertoi Curtisille saavansa lapsen, jonka isä tämä on.
- Olin järkyttynyt. Huoneessa oli niin hiljaista, että kuulin autojen renkaiden kirskunnan Santa Monica Boulevardilta.
Kun Curtis kysyi Milleriltä, mitä heidän pitäisi tehdä, tämä käski hänet tiehensä.
- Tee elokuva loppuun ja pysy poissa elämästämme, Miller tokaisi.
Curtis tuijotti Milleriä ja sen jälkeen itkevää Monroeta.
- Käännyin ja kävelin pois. Menin suoraan pukuhuoneeseeni ja lukitsin oven.
Myöhemmin Curtis sai tietää Monroen saaneen keskenmenon.
IS 7.8.2009
"I realized if I could [have sex with] a girl . . . a woman has accepted me. The main force in me was to be accepted by others. Not education, not money in my pocket, nothing except to be accepted by a girl."
"I even married Janet for my career. I could see the two of us could get more attention together. We had the paparazzi wherever we went, we were on the cover of all the movie magazines. It wasn't enough for a man to be cute, he had to be connected to the right woman..."
"All Tony ever wanted to be was a movie star. He didn't want to be the most dramatic actor," Jill Curtis said. "He wanted to be a movie star, ever since he was a little kid."
"I got nothing from her. I got slapped around is what I got."
[on his relationship with his mother]
"For a while, we were Hollywood's golden couple."
"I was very dedicated and devoted to Janet, and on top of my trade, but in her eyes that goldenness started to wear off. I realised that whatever I was, I wasn't enough for Janet. That hurt me a lot and broke my heart."
"I miss a pale-green Buick convertible with Dynaflow drive. I miss a little beach house in Malibu with the waves lapping on the beach."
[This was during his first months in Hollywood, when he would bring then-unknown Marilyn Monroe back to his beach house]
Tony Curtis imdb:ssä.
-
torstai 30. syyskuuta 2010
Parhaat elokuvat ja sarjat
Joskus - kovin harvoin - tulee mediavirrassa vastaan teoksia, jotka uppoavat siltään, joista ei tunnu löytyvän moitteen sijaa, vaikka yleensä olen varsin kriittinen katsoja - jopa siinä määrin että se kiusaa jo itseänikin. :)
Alan nyt pitämään kirjaa näistä ja yritän myös ylläpitää luetteloa parhaina pitämistäni elokuvista ja sarjoista.
Monet helmet unohtuvat joka paikasta tulvivan mediamössön alle.
Sellaisia tahdon nostaa esiin tässä ja kelpuutan mukaan monia vähän vähemmän esillä olleita ja jo unohtuneita mestariteoksia ja tahallisesti unohdan monet kaikkein ilmeisimmät teokset, esim monet imbd:n top-250 elokuvat.
Elokuvat:
- Doubt
- Sideways
- Moon
- Ponyo
- 12 Angry Men (alkuperäinen versio oli myös hyvä)
- Bein John Malkovich
- Pianisti
- The Chase
- Big Lebowski
- The Fabulous Baker Boys
- Life of Brian
- ---jatkuu toiste...
Sarjat:
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Vaalirahasoppa
Itseäni näissä vaalirahakuvioissa ei niinkään ole huolestuttanut se että niin monet poliitikot ovat saaneet vaalirahaa eri tahoilta eikä sekään että joku päätäjistä on ollut päättämässä hänelle vaalirahaa antaneen tahon rahoituksesta.
Onhan vallassa olevalla poliitikolla tietenkin runsaasti mahdollisuuksia junailla asioita, vaikka olisikin itse pois juuri siitä kokouksesta, missä asioista päätetään. Ja mitä enemmän valtaa poliitikolla on, sitä enemmän hänellä on mahdollisuus junailla.
Ja kun hänen ei tarvitse olla asioista päättävässä kokouksessa, hän mielellään jäävää itsensä, eikä suotta vaaranna poliittista uraa moisella. Paitsi vahingossa jos ei hoksaa, kuten Vanhanen.
*
Se minua vain huolestuttaa, että vaalirahan antamisesta tehdään tällä kohulla likaista hommaa.
Epäilemättä käy niin että vaalirahoituksen saaminen tästä kohusta johtuen vaikeutuu. Eli tulevaisuudessa vain rikkaat pääsevät kamppanjoimaan kunnolla.
Ja se ei edistä demokratiaa se.
-
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Erämaa kutsuu
Vetäydyn taas viikoksi korpeen, yksinäisyyteen. Saan olla kahden itseni kanssa. Mitähän sekin sitten tarkoittaa?
Viimeksi huomasin että se voi tarkoittaa esim. sitä että on kahden ajatustensa ja kielensä kanssa. Jo parin päivän jälkeen nimittäin huomaa käyvänsä keskusteluja eri aiheista päänsä sisällä. Joskus keskustelussa opponenttina on joku todellinen henkilö, mutta se voi olla myös kuviteltu henkilö.
En siis oikeastaan ole yksin.
Lisäksi otan mukaan läppärin. Nettiyhteyttä ei ole, mutta koneen uumenissa on ääni- ja kuvatallenteita, joihin turvautua, jos hiljaisuus alkaa käydä voimille.
Yleensä se ei kylläkään ole syy tarttua koneen tarjontaan. Hiljaisuuden puute saattaa olla. On sama pistää kuulokkeet päähänsä ja nauttia elokuvasta, kun luonnonrauhaa ei ole. Erämaassakin nimittäin suoritetaan kiivaita metsätöitä, viimekesäisten myrskyjen jälkiä korjataan yhä.
Viimeksi kone mouruisi jonkun kilometrin päässä, sen ääni kantautui mökilleni oikein hyvin. Joskus kuuden maissa illalla se viimein rauhoittui. Ehdin käydä saunassa ja sytyttää tupakin, kun kone jälleen käynnistettiin. Välttämättömät huoltotoimenpiteet oli saatu tehtyä ja työ saattoi jatkua. Kone mourusi koko yön, syvä syksyinen pimeys ei sen tahtia haitannut.
Ajatuksena on kirjoitella aamupäivät, samoilla marja- ja sienimetsissä iltapäivät ja urakoida polttopuita illat. Saa nähdä miten hyvin lukujärjestys pitää.
Nautinko rauhasta? Kyllä. Kaipaanko silti seuraa? Kyllä. Mies ei voi yksinäisyydessä kovinkaan pitkää aikaa kaipaamatta ihmistä (naista) vierelleen.
Näin se vain menee.
Mutta Huovinenhan se kai jotenkin näin sanoiksi puki: ei pidä aina syödä kun on nälkä, ei pidä aina juoda kun on jano, pitää kärsiä kans.
Tämä tuntuu nyt hyvältäkin ajatukselta. Miksiköhän? Ehkä pohdin sitä itseni kanssa - erämaassa.
*
Poimintoja
*
Vaimonsurmaaja avioliitostaan: yhtäkään päivää en vaihtaisi pois – paitsi sen viimeisen.
*
Etsin olkapäätä jota vasten vihata.
*
Henkilö vai juoni: Kumpi tulee ensin?
Aristoteleen ratkaisu on yksinkertainen ja radikaali. Hän sanoi:
juoni on henkilö. Unohtakaa psykologia, unohtakaa sisäinen maailma, tuomitkaa heidät heidän toimiensa perusteella. Mies tulee, mies nukkuu, seuraavaksi ei kysytä miksi, vaan mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä hän tekee seuraavaksi.
lauantai 11. syyskuuta 2010
Kaksi elokuvaa
Al-Qaidan tekemistä terrori-iskuista tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta.
Vuonna 2006 aiheesta valmistui peräti kaksi elokuvaa: Flight 93 ja United 93. Elokuvat käsittelevät molemmat vieläpä samaa lentoa. Tietenkin koska sillä lennolla matkustajat nousivat sankarilliseen kapinaan niin että kone ei koskaan saavuttanut päämääräänsä, joka oli todennäköisesti valkoinen talo.
Katsoin United 93 -elokuvan jo vuosia sitten. Kokemus oli järisyttävä. Elokuvan tunnelmat upposivat otolliseen maaperään, koska pelkään lentämistä. Muistan pysäyttäneeni elokuvan katsomisen useita kertoja ihan vain vetääkseni henkeä ja rauhoittuakseni. Minä suorastaan tärisin jännityksestä.
Parhaillaan tulee TV:stä elokuvista toinen - Flight 93. Tämä muistuttaa hämmästyttävällä tavalla tuota ensin näkemääni elokuvaa, mutta vaikutus ei ole lainkaan sama.
Epäilen että se johtuu siitä että tämäniltainen elokuva on yksinkertaisesti huonommin tehty. En kuitenkaan osaa eritellä missä suhteessa. Tuntuu siltä että pitäisi osata.
Ilmeisesti raja hyvän ja huono välillä on kuin se kuuluisa veteen piirretty viiva.
*
Nyrkkisääntö
Olen taipuvainen ajattelemaan että elämästä voi selvitä opettelemalla joitakin nyrkkisääntöjä, ja pelaamalla korttinsa noiden yksinkertaisten ohjeiden mukaan.
Mistähän tuollainenkin ajatus on päähäni pälkähtänyt...
Noh, olen jokatapauksessa suuri anekdoottien ja aforismien ystävä. Ne ovat kuin merimerkkejä jotka ohjaavat pysymään reitillä.
Seuraavassa lause jonka ei kai kuulunu kumpaankaan ryhmään, mutta kuuluu kuitenkin kategoriaan: viisaat nyrkkisäännöt.
"Yksityisyrittäjänä minun pitää saada muut uskomaan, että voimme tehdä yhteistyötä."
Ei mitään erikoista, kaikkihan tuon tietenkin tietää ja oppii jo alakoulussa. Haluan nostaa sen kuitenkin esiin. Lauseessa piilee ihmisten kanssa pärjäämisen idea. Jos sinulle tärkeät ihmiset uskovat, että kanssasi toimiminen johtaa toivottuun tulokseen, syntyy todennäköisesti jotain hyvää.
Ja mistähän tuon viisaan ajatuksen bongasin? Selviytyjistä, tosi-tv:stä.
Mistä vain voi löytää rakennuspuita elämälleen.
*
torstai 9. syyskuuta 2010
Mikä teitä naisia vaivaa?
Iltalehden mukaan Kapasilla ei mene hyvin. Monilla muillakin keski-ikäisillä pareilla on haasteita parisuhteessaan. Usein syyksi paljastuu keski-ikää lähestyviä naisia koskeva vaiva, josta lyhyt taudinkuvaus seuraavassa.
Kaikki on periaatteessa ihan ok. Perhe voi hyvin, rahasta ei ole puutetta, on autoa, puutarhaa, kakkosautoa, kesämökkiä, venettä, harrastuksia ja työtä. Mutta sitten eräänä päivänä herra saakin huomata, että rouva käynyt oudon kiukkuiseksi.
Vähän kaikesta on pientä sanomista, joskus tuntuu ettei milloinkaan asiat ole aivan rouvan mieliksi. Herra yrittää petrata ja puuttuu rouvan havaitsemiin epäkohtiin, mutta aina löytyy uusia.
Herra tiedustelee asiaa rouvalta, yrittää hahmottaa tapahtumakentää, vetää hajallaan olevia nyörejä ns. pakettiin ja kysyy esimerkiksi: miksi te olette nykyään niin kovin usein tyytymätön vallitsevaan tilanteeseen?
Mutta rouva ei lähde mukaan tähän leikkiin, hän ei ryhdy pelaamaan herran säännöillä. Sen sijaan hän kiinnittää herran huomion juuri siihen tai tähän yksittäiseen epäkohtaan, jonka juuri havaitsi ja josta juuri oli puhe. Herran kysmyksen hän leimaa asiasta lipsumiseksi, ehkä myös laiskuudeksi puuttua tomerasti kyseessä olevaan epäkohtaan.
Mistään asenteesta, näkökulman vääristymästä ei rouvan mukaan ole kyse, vain yksittäisistä epäkohdista, jotka pikimmiten vaativat korjausta. Rouva siis torjuu häneen itseensä kohdistuvat epäilyt mitä suurimmalla tarmolla.
Herra tyytyy tilanteeseen, ei lähde lääkäriin, ei varaa aikaa avioliittoneuvojalle, vaan antaa asian olla. Elämä jatkuu nitkahdellen vähän huonompana kuin se muuten muuten jatkuisi, siinä tapauksessa että rouva olisi tyytyväisempi.
Mutta kaikki ei silti jatku ihan entisellään. Koska rouvan tyytymättömyys on kroonista laatua, eikä riittävä tunnu koskaan olevan tarpeeksi, alkaa asiantila syödä miestä. Herralle iskee yhä useimmin päälle ahdistus ja pelko.
Ajatukset valtaa yhä useimmin epäilys, joka lyö itsetuntoa lekan lailla: en kykene enää tekemään rouvaa onnelliseksi. Kaikki tämä mitä on avioliiton aikana rakennettu, ei riitäkään rouvalle. Minä en riitä rouvalle, hiipii herran mieleen aamuyön hiljaisina tunteina, kun asiantila valvottaa.
Sitten herra ottaa kuin huomaamatta sen seuraavan askeleen. Se ei välttämättä ole edes tietoinen askel, eikä siihen välttämättä liity mitään provokaatiota rouvan taholta, mutta saattaa liittyä - esim. tapaamisia jonkun 21-vuotiaan pojanhuitelon kanssa. Herra ottaa askeleen ovelle, avaa sen ja parisuhteessa liimana ollut kahdenkeskinen luottamus livahtaa ulos pakkaseen.
Herra ehkä näkee tilanteen, mutta ei millään keksi, miten luottamus olisi palautettavissa.
Siitä lähtien rouvan huomiot eri epäkohdista eivät olekaan vain huomioita epäkohdista. Nyt ne lisäävät herran rouvan lojaalisuutta kohtaan tuntemaa epäluottamusta. Ja mikäli tilanne jatkuu, niinkuin se jatkuu, vähenee luottamus pian minimiin.
Niinpä kun rouva sitten lähtee tyttöjen kanssa illanviettoon, tai kavereiden kanssa salille, tai aamulla töihin, ei herra voikaan enää olla varma rouvansa uskollisuudesta. Ja jos ja kun arjessa ei muutoksia tapahdu, herra alkaa pian itseään suojellaakseen olettaa, että rouvalla on toinen mies kiikarissa ja että kaikki nämä monet huomiot eri epäkohdista, ovat vain merkkejä tästä, eivät huomioita sinällään.
Niinpä hän lopettaa epäkohtiin puuttumisen, hän ei enää korjaa sitä tuolin jalkaa joka lonksuu, hän ei vaihda niitä kesärenkaita vaikka on jo heinäkuu, hän ei vie koiraa, ei imuroi, ei tee ruokaa - vaan vie penskat mäkkiin.
Hän ei puutu epäkohtiin, koska olettaa, ettei mikään kuitenkaan muutu, elämä ei siitä parane. Tämä johtaa vääjäämättä syöksykierteeseen, sillä rouva vastaa herran saamattomuuteen lisäämällä äänenpainetta.
Epäluottamus syvenee, levenee ja vallitsee, ero kolkuttaa ovelle, vaikka edelleen kaikki on ihan ok: rahasta ei ole puutetta, on autoa, puutarhaa, kakkosautoa, kesämökkiä, venettä, harrastuksia ja työtä.
-
Mutta mikä on nimeltään tämä rouvan vaiva? Mistä on aiheutunut tämä tyttymättömyyden tunne? Onko hän katsonut ehkä liika unelmien poikamies tyyppisiä sarjoja? Vai onko vain ruvennut tekemään mieli jotain muuta, muuta kuin sitä mitä on?
*
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)