Muikkua teoriassa ja käytännössä

Pihaan porhalsi paikallinen kalastaja tarjoamaan muikkujaan enkä tietenkään malttanut olla ottamatta kun halvalla sain (5 e/kg). Päätin tehdä savumuikkuja.

Savukalat jäivät vähän kalpeiksi.

Savumuikut

Savustetut muikut ovat erinomainen ruoka etenkin kun ne onnistuu saamaan käsiinsä tuoreina. Tuoreudesta saatoin olla lähes varma kun kalastaja iski tiskiin kaksi kilon pussia isoja n. 15 senttisiä muikkuja suoraan jäähilelaatikosta.

Tottumattomana arvelin että ruodot hankaloittaisivat syömistä, sikäli isoilta kalat näyttivät. Pelko osoittautui turhaksi.

Kalastaja neuvoi suolaamaan kalat savustuksen jälkeen, jotta savustuslaatikko säilyisi pidempään ruosteettomana. Päätin kokeilla. Netistä löysin ohjeen jonka mukaan suolavesi tulisi olla 4%:sta (1dl suolaa 4 litraan vettä).

Perkaus

Muikun perkaaminen osoittautui pikaiseksi toimitukseksi. Ensin ajattelin jättää päät kaloihin ja poistaa suolet kidusten mukana, mutta koska arvelin astetta roheamman käsittelytavan käyvän nopeammin, päädyin poistamaan kaloista myös päät.

Kun pään taittaa niskasta alaspäin ja puristaa samalla toisella kädellä varovasti vatsasta, tulevat suolet irtoavan pään mukana vaivattomasti. Homma onnistuu siis ilman apuvälineitä.

Perkuun jälkeen ladoin kalat savustuspönttöön ja lisäsin leppäpurua varovasti ehkä noin desin verran. Annoin kalojen savustua n. 40 minuuttia.


Pieleen meni, hieman

Tarkoitus oli tehdä kuivahkoja hyvin suolattuja savukaloja. Niinpä tunti olisi ollut lähempänä oikea savustuaika tälle määrälle (n. 1 kg) kaloja. Puruakin tuli turhan vähän, kalat jäivät kalpeiksi, kun en tahtonut käyttää keinotekoisia rusketusaineita (sokeri).

Upotin savukalat lämpiminä 4%:seen suolaveteen muutamaksi minuutiksi. Aika oli turhan lyhyt, parempi olisi ollut pitää kaloja suolavedessä ainakin 10 minuuttia.

Lopputuloksena oli kosteita vähän turhan suolattomia muikkuja. Ne olivat ihan ok, vaikka urheilutermein ilmaistuna tavoitteesta jäätiinkin.


Paistetut muikut

Kun kaikki muikut eivät mahtuneen savustuslaatikkooni päätin paistaa loput.

Aloitin ruuanlaiton aitoa pohjoiskarjalaista perinnettä noudattaen laittamalla pannulle reilusti voita. Kalastahan ei saa epäterveellistä runsaalla voin käytöllä, koska voi ei juuri kalaan imeydy. Sen sijaan paistovoista saa hyvän pohjan kastikkeelle.

Ladoin kalat kuumaan voihin ja ruuttasin sekaan sitruunamehu ehkä n. ruokalusikallisen. Kääntelin kaloja varoen muutaman kerran kunnes kypsyys aste näytti sopivalta. Nostelin muikut parille lautaselle ja lisäsin suolaa n. 1/2 tl per lautanen.

Tein kastikkeen siilaamalla paistovoin kattilaan ja lisäämällä siihen pari desia kermaa sekä pippuria, suolaa, sitruunamehua ja tilliä. Kastike onnistui mainiosti.

Sitä paistetut muikut eivät kuitenkaan kaivanneet, sillä runsaahkosta suolauksesta huolimatta ne hupenivat lämpiminä suoraan lautaselta parempiin suihin. Hyvä että ehdin valokuvan ottaa.

Teoria: savumuikku on huippuhyvä ruoka.

Käytäntö: voissapaistetut muikut ovat parempia.

Kalankäsittelystä löytyy erinomainen ohje täältä.

Etsintä

Ylen radiouutiset tänään: "Kangasalla kolarissa loukkaantuneen karhun etsinnät lopetettiin, koska karhua ei löydetty."

Että näin.

Olisiko etsintää päinvastaisessa tapauksessa kenties jatkettu?

Toinen puoli

Taas on saatu myrsky aikaiseksi siihen kuuluisaan vesilasiin. Tyypillinen esimerkki uutisesta, jonka sensaatiolehti masinoi itse itsestään julkisuuden henkilön/henkilöiden avustamana.

Ja me luemme kieli roikkuen ja otamme ärhäkästi kantaa. Niin minäkin

-

Ministeri Stefan Wallin suuttui sensaatiolehti Iltalehden mukaan jutusta, jossa tuleva pääministeri oli kuvattu takaapäin. Wallin lähetti kirjeen lehdelle, jossa hän hienosti välttää ilmaisua "taka puoli."

"Tasa-arvoministerinä ja miehenä en voi mitenkään hyväksyä sitä, että naispoliitikkoa ja hänen "toista puoltaan" käsitellään näin alentavalla tavalla."

On tietysti päivänselvää että kuva on otettu sekä Mari Kiviniemen muotojen, että hänen mekkonsa, siinä erityisesti mekon näyttävän värin innoittamana.

Epäilemättä joissakin (mies)lukijoissa kuva herättää myös seksistisiä ajatuksia.

Seksismi - Seksismillä (lat. sexus, engl. sex, sukupuoli) viitataan katsantokantaan, joka korostaa sukupuolten välisiä eroja ja niihin perustuvaa sukupuolten eriarvoisuutta. (WIKI)

Seksistinen - Virallisen määritelmän mukaan vastaa jotakuinkin "sukupuolirasistista". Käytännössä kuitenkin kuvaa miesten käytöstä, jonka naiset kokevat epätoivottavaksi. (Urbaani sanakirja)

Onko kuvassa jotain alentavaa? Onko se sukupuolirasistinen?

Tasa-arvo on kinkkinen juttu. On totta että kun mies katsoo kuvaa, ei hänen mieleensä ensimmäisenä nouse Kiviniemen ajamat poliittiset agendat.

Wallin haluaa sanoa lehdelle, että "toiselta puolelta" otettu kuva on sukupuolirasistisempi kuin toiselta, johtuen (ilmeisesti) siitä, että ministerin käyttämä asu tuo esiin vartalon muodot, ja niistä paljastuu että ministeri on nainen.

Ja kääntäen: sukupuolineutraalimpi asu tai eri suokupuolta oleva ministeri (Pekkarinen), ei olisi vastaanlaisessa kuvassa herättänyt Wallinissa moista närkästystä.

Mutta nythän minä sotkeudun nokkeliin ajatuksiini. Eihän tasa-arvoministeri tätä voinut tarkoittaa.

Tuohan näyttää ihan sukupuolirasismilta.

-

Vaikeaksi menee. Pitäisikö lähetymistavaksi ottaa rakkaus. Rakkaushan on nyt pop.

Mikael Jugner puhui siitä henkilökunnalle entiessä työpaikassaan YLE:ssä. Puoluesihteerin tehtäviinkin hän lupautui vasta kun oli luvattu, että hän voi jatkaa rakkaudesta puhumista. Sanomat OY:n toimitusjohtajakin Mikael Pentikäinenkin nostaa konsernin korkeimmaksi arvoksi rakkauden.

Onko siis pahasti sanottu jos sanoo, että miehiä tasa-arvon puuteesta moittivien tulisi aina muistaa ensin, että miehet rakastavat naisia. Kun he tämän muistaisivat, heidän tasa-arvoa halajavat aivonsa ehkä kirkastuisivat ja he näkisivät asioiden ytimeen.

Onhan niin etteivät miehet rakasta naisia sen vuoksi, että naiset muistuttavat niin paljon miehiä, vaan juuri niiden pienten mutta merkittävien erojen vuoksi, jotka erottavat sukupuolet toisistaan.

On oltava tarkkana ja katsottava ja pohdittava onko toiselta puolen otetuissa kuvissa oikeasti kyse sukupuolirasismista. Kyse saattaakin olla rakkaudesta. Ja sehän on ihanaa.

Eläköön siis rakkaus ja sukupuolten väliset erot! Eläköön myös tasa-arvo!

Olisiko tässä ollut ongelman ratkaisu?

Rahan mystisiä liikkeitä

Jotkut haluaisivat poistaa asuntolainen korkovähennysoikeuden täysin turhana.

Minä en tätä ymmärrä. Miten niin turha, verojahan joutuu näin maksamaan vähemmän ja veroissa säästäminenhän on parasta taloudenhoitoa?

Kalle Isokallio sanoi aamu-tv:ssä että asuntolainan korkovähennysoikeus on suoraa tukea rakennusliikkeille. Hän sanoi että se menee suoraan asuntojen hintoihin.

Tätäkään minä en ymmärrä. Miten vähennys voi mennä hintoihin?

-

Silti epäilen hänen olevan oikeassa.

TV1 aamu-tv:n katsottavinta antia on Jälkiviisaat.

Kick-ass -elokuvan väkivalta ei satuta

Katsoin sarjakuvaan perustuvan elokuvan Kick-ass, ja viihdyin. Ei voi mitään, kyllä amerikkalainen tunteiden liikuttamisen taidon osaa. Ja komedian tekemisen taidon.

Minä siis viihdyin, vaikka elokuva oli monilla tavoilla arveluttava. Siinä "hyvät" lahtasivat elokuvan "pahoja" pitkissä ja verisissä toimintakohtauksissa. Nämä elokuvan "hyvät" olivat rakastava isä, pieni tyttö ja tavallinen opiskelijapoika. "Pahat" olivat pahoja.

Elokuva näyttää väkivallan koomisessa valossa. Niinpä elokuvan hauskimpia kohtauksia on kun elokuvan pahis ampuu taistelun tuoksinassa itse itseään päähän.

Kyllä, "hauskimpia" on ihan oikea sana.

Pitäisikö jonkun olla huolissaan jostain?

Tarkka käsikirjoitus

Elokuvassa on samaistuttava päähenkilö, sarjakuvia harrastava nörtti, joka saa päähänsä ihmetellä, miksei kukaan miljoonista sarjakuvien ystävistä ole koskaan yrittänyt olla supersankari kuten sarjakuvissa.

Alku on tyyppiesimerkki hyvästä käsikirjoituksesta, jossa tietoisesti rakennetaan päähenkilö tarinassa, jonka halutaan liikuttavan katsojaa, tempaisevan hänet mukaansa ja pitävän pihdeissä loppuun saakka.

Tämä lienee amerikkalaisten elokuvantekijöiden tavoite yleisimminkin. Amerikkalaiset erityisesti ovat hyvin asiakaslähtöisiä elokuvantekijöitä, kun taas meikäläiset korostavat elokuvantekijän taiteiliutta.

Amerikkalainen miettii millä keinoilla voidaan saada katsoja jännittämään jännittävässä kohtauksessa, tai miten saada katsoja nauramaan tai yllättymään. Meikäläisen ajatusmallin mukaan tuossa ei ole kyse taiteentekemisestä vaan manipuloinnista.

Vaikka Kick-ass on viihdyttävä elokuva, se on myös tarina, jonka elementit ovat tarkoin harkittu ja hiottu jotta katsoja reagoisi kuhunkin kohtaukseen elokuvantekijän tarkoittamalla tavalla. Tämä ei onnistu ilman tarkkaa käsikirjoittamista. Riviäkään ei käsikirjoitukseen voi laittaa perustelematta, jokaisella elementillä on oltava jokin tarkoitus.

Elokuvantekijän ensisijainen lähtökohta ei siis ole ollut kertoa painavaa ja merkityksellistä tarinaa tärkeästä aiheesta. Hänen lähtökohtansa on ollut herättää katsojassa tunteita, tarjota katsojalle elämys.

Päähenkilö ja tärkeät sivuhenkilöt

Alussa päähenkilö juttelee kertojaäänenä katsojalle omasta elämästään ja unelmistaan. Hän näyttää harmittomalta ja tavalliselta ja hänen heikkoutensa ja häpeänsä näytetään. Itseasiassa koko päähenkilö esitellään täysin heikkouksiensa kautta. Näytetään mitä kaikkea hän ei ole.

Eli oikeasti näytetään mitä hänen pitäisi olla ollakseen itsensä, ympäristönsä ja katsojan mielestä kelvollinen.

Tunteita liikuttavassa elokuvassa päähenkilöllä on oltava kolme tärkeää ominaisuutta. Hänen on oltava samaistuttava, heikko (vastukseen verrattuna) ja hänellä on oltava päämäärä. Kick-ass -elokuva onnistuu tässä suhteessa mainiosti.

Kick-ass -elokuvassa on joukko sivuhenkilöitä, jotka eivät osallistu toimintaan. Mutta heilläkin on tärkeä osa, jotta kokonaisuus saadaan toimimaan toivotulla tavalla.

Koulussa päähenkilöllä on muutama kaveri. He näyttävät olevan lähes tarpeettomia sivuhenkilöitä elokuvassa. Mutta heillä on tärkeä tehtävä: heidän avullaan päähenkilön outous kohtuullistetaan, hänestä tehdän tavallinen kaveri. Kaverit ovat linkki ihmisiin ja sosiaaliseen elämään, ilman heitä päähenkilön samaistettavuus kärsisi. Hänestä tulisi ehkä liian outo.

Ja ennen kaikkea kaverit ovat elementti, jolla päähenkilöstä tehdään tunnistettava ja katsojan tuttu. Kelläpä meistä ei olisi ollut koulussa yhtä tai kahta hyvää kaveria, joiden kanssa saattoi jakaa salaisimmatkin ajatukset.

Tämän lisäksi päähenkilöllä on koulussa tyttö, josta hän unelmoi ja jota hän tahtoisi lähestyä, jos uskaltaisi. Tyttö toimii samassa tarkoituksessa kuin koulukaverit. Kelläpä meistä ei olisi ollut koulussa etäistä ihailun kohdetta, kukapa meistä ei olisi arkaillut tuota ihailun kohdetta lähestyä.

Mutta tyttöystävällä on muitakin keskeisiä rooleja, vaikkei hän osallistukaan itse toimintaan. Elokuvan keskeinen oivallus rakennetaan tyttöystävän kautta. Ihailun kohde antaa vastauksen elokuvan ja päähenkilön keskeiseen kysymykseen: mikseivät useammat ala sankareiksi taistelemaan vääryyksiä vastaan vaan tyytyvät seuraamaan vierestä?

Kun ihailun kohteesta tulee tyttökaveri, huomaa päähenkilö saaneensa elämäänsä jotain, jota ei halua menettää. Sen tähden ihmiset eivät yleensä tahdo asettaa itseään vaaraan, sen tähden päähenkilökään ei lopulta halua jatkaa sankarin uraansa.

Päämäärä

Päähenkilön toiveista ja haaveista lähdetään liikkeelle. Niiden myötä hahmottuu päämäärä, jota lähdetään tavoittelemaan. Päähenkilö kokee moraalisen herätyksen ja haluaa tehdä jotain asioiden parantamiseksi.

Aivan klassisen aristoteliläisen draaman oppien mukaan on saatu rakennettua päähenkilö jolla on ylevä päämäärä, mutta heikot eväät sen saavuttamiseksi.

On saatu rakennettua päähenkilö, joka voittaa katsojan puolelleen.

Asiaa auttaa se että pyrkimykset kohti päämäärää ovat aluksi kovin noloja ja surkuhupaisia. Myötähäpeä on tehokas keino vahvistaa katsojan sitoutumista päähenkilöön ja tehdä päähenkilön lopun onnistumisesta katsojalle iso elämys.

Pitkät kaaret

Jotta esittelyn aikana herätetyt odotukset voitaisiin lunastaa, pitää päähenkilöllä olla mahtava vastus, jota tässä edustaa väkivaltainen rikollisjoukko.

Ja jotta päähenkilö voisi onnistua, hän tarvitsee yhtä mahtavat kumppanit, joita tässä edustaa kokemansa epäoikeudenmukaisuutta kostava entinen poliisi tyttärineen.

Jotta päähenkilön kasvu tulisi näkyväksi, hänellä on oltava kaverijoukko, joka ei toimintaan osallistu, vaan pysyy vertailukohtana alkutilanteessa.

Pahan olemus

Käsikirjoitus onnistuu hahmojen rakentelussa erinomaisesti. Hyvien puolesta jännittää, heidän kohtalonsa myötäelää. Pahat pojat ovat pahoja, heitä katsoja ei sääli.

Aivan näin yksioikoisia ei tosin olla. Jotkut pahoistakin on rakennettu osin mukaviksi kavereiksi. Näin siinä tapauksessa, että heidän kuolemansa on tarkoitus hätkähdyttää.

Amerikkalaiset käsikirjoittajat ovat näissä asioissa tarkkoja, mitään ei tapahdu sattumalta. Käsikirjoituksessa voidaan viljellä sävyjä ja vivahteita, kun ollaan tietoisia siitä mikä katsojan tunnetila missäkin tarinankerronnan vaiheessa on.

Rikollisjoukon jäsen ei ota sattumalta vain jotain tehdäkseen pikkuleipää aamukahvipöydästä ja mutustele sitä neuvottelujen aikana. Pikkuleivän mutustelulla on tarkoitus. Se tekee pahasta kaverista vähemmän pahan.

Väkivallan olemus

Elokuvan väkivalta on liioiteltua ja yliampuvaa. Sen tarkoitus on etäännyttää elokuvan väkivalta oikeasta väkivallasta, sen tehtävä on tehdä se fiktiiviseksi. Se auttaa kun väkivalta halutaan näyttää koomisessa valossa.

Tämä väkivallan koominen käsittely on tämän elokuvan peruskauraa. Väkivallalla on elokuvissa monia tehtäviä ja se on oikein käyttökelpoinen elementti elokuvantekijälle, joka haluaa herättää tunteita.

Väkivallan avulla päähenkilö joutuu vaaraan, kärsii ja kokee tappion. Väkivalta näyttää kamppailun ja matkan, jonka päähenkilön on läpikäytävä ansaitakseen voittonsa. Väkivallan avulla paha saa palkkansa.

Väkivallan avulla saavutetaan alussa asetettu päämäärä, ja kun se on saavutettu, voidaan sotakirves haudata ja palata takaisin tavalliseen elämään. Eli väkivalta on myös tavallisen elämän mittari. Sen sammuttua näemme mitä on hyvä elämä.

Koominen väkivalta

Väkivallan tekeminen koomiseksi on ihan oma taiteenlajinsa. Tarina on rakennettava tarkasti ja on tiedettävä miten elokuvan eri elementit katsojaan vaikuttavat, jotta se siinä onnistutaan.

Väkivaltaisen kohtauksen aikana katsojan kaikki myötätunto on päähenkilöiden puolella, joiden selviytymisestä katsoja kantaa huolta. Mitä enemmän katsoja joutuu päähenkilöiden puolesta jännittämään, sitä paremmalta tuntuu kun pahat saavat palkkansa päähenkilöiden kurittamina.

Tarantino lienee lajityypin kuuluisin edustaja. Tosin hänen elokuvissaan yleensä väkivallalla on korostetummin muu tarkoitus. Koomiseksi Tarantino väkivaltansa tekee vain ajoittain.

Voidaan sanoa väkivallan esittäminen koomisessa valossa on meidän aikamme ilmiö. Populaarikulttuuri on edennyt vaiheeseen, jossa äärimmäinen väkivalta voidaan ja osataan näyttää koomisena.

Silti lähes aina väkivallalla on komediallisessa toimintaelokuvassa muitakin tarkoituksia. Sen pitää yleensä myös hätkähdyttää.

Pitäisikö huolestua?

Toimintaelokuva lajityyppinä on nykynuorten suosiossa. Monissa tämän lajityypin elokuvissa väkivalta esitetään koomisessa valossa.

Keskustelu fiktiivisen väkivallan vaikutuksista lapsiin on lähes kokonaan laantunut. Ehkä on nähty että haitallista vaikutusta ei juuri ole. Kuten antiikin tragedioissa, nautinto tässäkin perustuu siihen, että katsoja siirtyy pelon ja jännityksen tunteesta helpottavan huojennuksen tunteeseen.

Juuri perinteestä tämäkin päivän toimintaelokuva ponnistaa ja ammentaa. Mistään tyhjiöstä se ei suinkaan ole noussut, kuten ei kulttuurissa mikään.

Itsensä Charlie Chaplinin ja Buster Keatonin kaatuiluista on vedettävissä selvä linkki näihin Kick-ass -elokuvankin verileikkeihin. Vaikka mykän elokuvien koominen väkivalta oli tietenkin paljon harmittomampaa, samat lainalaisuudet niissäkin toimivat.

Kun Chaplin iskee nuijalla isoa korstoa päähän, syntyy komiikkaa. Onhan pikkumies juuri joutunut korston ahdistelemaksi, ja tajun vienyt nuijanisku auttaa hänet pakenemaan. Kohtauksen lopuksi katsojat nauravat makeasti päätään pitelevälle korstolle.

Koominen väkivalta ei sattunut silloinkaan.

Kick-ass 2 on jo tekeillä ja saa ensi-iltansa vuonna 2012.

Julkinen vai yksityinen?

Monet näyttävät ajattelevan että yksityinen terveydenhuolto on parempaa kuin julkinen.

Lääkäri ja TV-persoona tohtori Kiminkinenkin on kuulemma kärmeissään lääkäriliitolle, joka hänen mukaansa viestii kuvaa, että yksityinen on hyvää, julkinen sairaanhoito ongelmallinen.

Usein saamme lukea tiedotusvälineistä tarinoita huonosta hoidosta julkisella puolella, ja siitä miten pulassa oleva potilas on löytänyt pelastuksen yksityiseltä puolelta. Päinvastaisia tarinoita ei juuri näy.

Olen aina ihmetellyt tätä julkisen terveydenhoidon mollaamista. Minulla kun ei ole ollut kuin hyviä kokemuksia siitä. Yksityisestä terveydenhoidosta minulla on kokemuksia vähän. Ei ole ollut tarvetta mennä yksityiselle.

Tässä muutama aika sitten tuli taas asiaa terveyskeskukseen, kun nuorimmainen alkoi valittaa hammassärkyä. Soitin terveyskeskukseen ja aika järjestyi nopeasti, muutamassa päivässä. Kun kyseessä oli lapsi ja akuutti kipu, ei pitkään tarvinnut odotella.

Arvot tuntuvat olevan siis kohdallaan. Juuri terveydenhoidossa, ja kun kyseessä on kipeä lapsi, niiden on hyvä olla kohdallaan. Kyse ei siis ollut siitä, etteikö hammaslääkärillä potilaita olisi ollut jonoksi asti.

Hammaslääkärille mentiin ja poikaan suhtauduttiin ystävällisesti ja hammaslääkäri tahtoi erityisesti huolehtia siitä, että pojalle jäisi käynnistä hyvä kuva. Kipua ei kuulemma hammaslääkärillä nykyään tarvitse juuri tuntea, lapsellekin kaikki toimenpiteet selitettiin etukäteen, jotta jännittää ei tarvitsisi.

Itsekseni tuumin että kauas on edetty minun lapsuudesta, jolloin hammaslääkäri Riekkinen katsoi asiakseen huutaa suoraa huutoa niiden korvaan, joilta hampaanpesu oli päässyt unohtumaan.

Nyt sen sijaan saatiin ystävällisin puhein röntgenkuva otettua, mutta siihenpä homma tyssäsikin, kun poika ei tämän jälkeen kaikista maanitteluista huolimatta suostunut avaamaan suutaan.

Terveyskeskuksessa kaikki hoitui ystävällisessä hengessä, nopeasti ja luotettavasti. Aikaa lapselle annettiin, mutta kun nähtiin että tänään ei homma luonnistu, tehtiin päätöksiä. Niinpä saimme lähetteen keskussairaalan hammaspolille.

Vaikka hammaslääkärimme oli varoitellut poliklinikka-ajan saattavan viipyä, tuli puhelu muutaman päivän päästä ja sairaalasta tarjottiin peruutusaikaa. Jälleen koska kyseessä oli lapsi, jolla oli kipuja, asia sai erityishuomion. Uskon että kyseessä on jälleen arvovalinta joka julkisessa terveydenhoidossa on tehty.

Sairaalassa kaikkia toimia leimasi ammattitaito ja ystävällisyys. Lapsihan ei ole potilaana niitä helpoimpia. Hänelle on annettava aikaa, hänet on saatava rauhoittumaan, pelko on saatava haihtumaan, ajatukset siirrettävä mukaviin asioihin.

Tämä puoli toimi koko ajan. Poika tunsin olonsa sitä kotoisammaksi, mitä kauemmin hän toimenpidettä osastolla odotteli. Lapselle oli järjestetty puuhaa, aika ei käynyt pitkäksi, vaikka aikaa kului ennen kuin varsinaiseen toimenpiteeseen päästiin.

Itse seurasin silmä tarkkana asioiden kulkua. Oikein etsimällä etsin perusteita julkisen terveydenhuollon parjaamiselle. Mutta yhtäkään perustetta en löytänyt.

Vaikka olimme osastolle rutiinitoimenpide, tuntui koko ajan että saimme erityiskohtelua. Meidät huomioitiin, työskentely oli paitsi ystävällistä myös tehokasta. Ei näkynyt joutilaana seisoskelevaa henkilökuntaa, ei viivyttelyä, ei turhia toimenpiteitä tai potilaan juoksuttamista.

Jos olikin kiire, se ei kuitenkaan meille asti näkynyt. Pieni potilas sai joka kohdassa vaatimansa ajan, jonka lapsi tarvitsee pysyäkseen rauhallisena, kun kaikki ympärillä on outoa ja uutta ja tuleva toimenpide jännittää.

Käytännön tuoma viisaus näkyi kaikissa otteissa.

Meitä informoitiin ennen ja jälkeen toimenpiteen. Poika sai tarvitsemansa avun, eikä vanhempaakaan syyllistetty lapsen kotihammashoidon puutteista, vaikka aihetta olisi ehkä ollutkin.

Kun toimenpide oli onnellisesti ohi pohdin, osaammeko antaa arvoa julkiselle terveydenhoitojärjestelmälle, joka maahan on luotu? Järjestelmälle joka takaa kaikille hyvän hoidon varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Onko niin että rahasta on tullut kaiken mittari? Oletetaanko että palvelun, joka maksaa enemmän, on pakko olla parempaa?

Jos näin on, pitäisikö terveyskeskusten käyntimaksuakin korottaa sen sijaan että se yritetään pitää mahdollisimman pienenä. Toisaalta sen voisi joiltakin erityisryhmiltä kuten opiskelijoilta ja vanhuksilta vaikka poistaa kokonaan.

Mutta auttaisiko korkeampi maksu meitä ymmärtämään miten arvokas ja hieno järjestelmä nykyinen julkinen terveydenhuoltomme oikeastaan on?

Hyvä keli

Lämmintä, aurinkoa, hentoinen tuuli, ei itikoita, ympärillä luonnon vehreys.

Siinä kaikki.

Merimetso ja muita meren asukkeja

Joistakin asioista on kansalaisen vaikea saada selko, vaikka yrittäisikin. Näin mm. hylkeiden ja merimetsojen vaikutus kalastukseen elinkeinona.

Sanotaan että:

"Hylkeiden ja merimetsojen viha on voimakasta Suomessa. Merimetsojen pesiä hävitetään, ja hylkeitä ammutaan, koska ne repivät pari kalaverkkoa. Kuitenkin kritiikin kestävät perusteet tälle vihalle puuttuvat täysin. Kumpikin on alkuperäislaji luonnossamme, ja lajien haitoista ei ole todisteita."

Birdlife Suomi tietää että:

"Merimetson ravinnossa taloudellisesti arvokkaiden kalalajien on todettu olevan kooltaan selvästi ammatti- ja kotitarvekalastajien tavoittelemia pienempiä."

ja

"Kalastustilastot eivät myöskään tue väitteitä, että merimetso olisi uhka kalakannoille tai ammattikalastukselle. Samaan aikaan kun merialueen ammattikalastajien lukumäärä on pudonnut alle puoleen vuoden 1980 tilanteesta, kokonaissaalismäärä on pysynyt ennallaan tai jopa kasvanut. "

Ammattikalastaja Heikki Salokangas Selkämeren ammattikalastajat ry:stä sanoo, että:

"Harmaahylkeen osalta määrä on mennyt jo kovasti yli sen, mitä ammattikalastus voisi sietää. Ja jos merimetsosta ei ole vielä tullut tänne rannikolle vahinkoeläintä, niin sellainen siitä tulee."

Riista- ja kalataloudentutkimuslaitos taas tietää että:

"Puolet rannikkokalastajista ilmoitti merimetson vaikeuttavan kalastuselinkeinon harjoittamista. Nopeasti lisääntyneet merimetsokannat ovat aiheuttaneet saaliin vähenemistä sekä pyydys- ja kalavaurioita."

Ympäristöministeriö taas tunnustaa että:

"Alustavien tulosten mukaan merimetsot ovat osaltaan syynä siihen, että Saaristomeren kuhakannat ovat laskussa."

ja

"Harmaahylkeilläkin on osuutensa kuhakannan vähenemiseen. Merimetsot ja hylkeet vaikuttavat kalakantoihin osin eri tavalla. Yksittäiset hylkeet syövät kaloja pyydyksistä ja karkottavat kaloja pyydysten lähistöltä. Merimetsot taas verottavat kalakantaa suoraan. Sekä hylkeet että merimetsot voivat aiheuttaa sen, että kalaparvet siirtyvät toisaalle."

Itse näin tässä ajankohtaisohjelman, missä ammattikalastajan opissa ollut nuorimies kertoi ajatelleensa alunperin ryhtyä kalastajaksi merellä.

Mutta seurattuaan aikansa touhua harjoittelijana, hän oli tullutkin siihen tulokseen, ettei merelle kannattanut jäädä, vaan oli parempi suunnata sisävesille ammattia harjoittamaan. Syynä päätökseen olivat hylje- ja merimetsokantojen kasvu ja niiden vaikutus kalakantoihin.

Kovaa puhetta. Onko tosiaan näin että suojeltujen eläinten kannat ovat niin suuria, että ihmisten elinkeino estyy. Herää kysymyksiä: miksi näin runsaslukuisia eläimiä ylipäätään suojellaan? Eikö päin vastoin kalastajan ammatti terveellisen ruoan tuottajana olisi suojeltava?

Loppukaneettina keskusteluun uutinen tämän päivän lehdestä:

"Merimetsojen pesien tuhoamisista voi tulla jättilasku tekijälle.Ympäristöministeriö on määritellyt yhden pesän arvoksi 235 euroa. Luvialta, Porista ja Merikarvialta löydettyjen tuhottujen pesien määrä nousee yli kahteen sataan. Varsinais-Suomen ELY-keskus sanoo tekevänsä poliisille rikosilmoituksen kaikista tietoon tulleista tapauksista."

Otsikot

Joskus tuntuu että tälle iltapäivälehtien sensaationhakuisuudelle pitäisi tehdä jotain. Jotkut säännöt esimerkiksi.

Traktoripäättäjäiset

Nivalassa kiellettiin todistusten haku traktorilla (HS 4.6.2010). Nuorten (miesten) traktorikokoontuminen päättäjäispäivänä oli ehtinyt jo muodostua perinteeksi, kun Nivalan päättäjät näkivät että kolmeenkymmeneen ajopeliin kasvanut traktorimänööveri oli liikaa. Turvallisuus vaarantui ja se piti kieltää.




Tämä nyt on taas tätä.

Minusta tuollaista paikallista erikoisuutta pitäisi päinvastoin suosia. Koululaitoksen ja suomalaisen yhteiskunnan pyrkimyksestä tasapäistää ja kitkeä erikoisuuksia tässäkin on taas yksi todiste.

Meillä ei osata nähdä arvoa, mikä omalta pohjalta, omasta perinteestä, omatoimisesti lähtevällä toiminnalla on. Omaperäisyyttä ei vieläkään osata meillä arvostaa. Parempi kuin olla erikoinen on olla kuten muutkin.

Muistelen että joskus vuosia sitten italialaiselle Suomen kouluja kiertävälle valtuuskunnalle oli lievä järkytys kuulla koulusta toiseen koululaisten laulavan heille samat viisut.

Ne oli varmaankin sovittu sinä vuonna opetettaviksi ja laulettaviksi jossain opetussuunnitelmassa tai muussa viisivuotissuunnitelmassa.

Ja ne myös opettettiin ja laulettiin - kovaa ja korkealta.

Elämä niminen vankila

Lukiokaveri otti yhteyttä. Intouduin etsimään muitakin entisiä koulukavereita ja tein jännittävän havainnon. Nyt kaksikymmentäviisi vuotta lukion päättymisen jälkeen kaikilla on se puoliso, lapsi (tai kaksi tai kolme) ja omakotitalo.

Siis anteeksi, ihanko kaikilla?

Piti ihan pysähtyä miettimään asiaa. Että kuinka meille näin kävi, kuinka niin on voinut käydä kaikille? Ei silti että perheen perustamisessa ja ylläpitämisessä olisi mitään vikaa mutta...

Tuliko kenellekään mieleen lukion hikisiä tunteja istuessaan, että täältä päästyämme joudummekin elämä nimiseen putkeen, joka johtaa meidät lopulta kovin samankaltaiseen elämäntilanteeseen, yhteen pisteeseen vähän kauempaa katsottuna.

Eiköhän yksi jos toinenkin meistä tuuminut jättävänsä lukion jälkeen vanhempien ohjaileman arkisen taaperruksen jälkeensä ja loikkaavan vapaaseen maailmaan kuin hieho keväiselle pellolle. Eiköhän yksi jos toinenkin meistä nähnyt elämän mahdollisuuksien viidakkona josta ei voinut millään arvata mitä se toisi tullessaan.

Tuskin meistä kukaan arvasi miten ennalta-arvattaksi elämä sitten lopulta muodostui. On se työ, lapset, talo, auto ja kesämökki, pari ulkomaan matkaa vuodessa ja firman pikkujoulut.

Onko elämä tosiasiassa vankila, jossa omien valintojen osuus on loppujen lopuksi aika mitätön? Enemmän elämänkulkua määrääkin se mitä vuosimiljoonien kuluessa on geeneihin kirjoitettu.

Viettimmekö meitä tosiasiassa ohjaavat? Ja onko elämä tosiasiassa vain selviytymistä tilanteista, joihin viettimme ovat meidät vieneet?

-

Hyvä puoli tässä on tietysti se, että jos ja kun se luokkakokous viimein järjestetään sinä luokkasormukseen kaiverrettuna päivänä, ja kun niitä menneitä muistellaan ja nykypäivää kerrataan, ymmärtävät kaikki toisiaan oikein hyvin.

Se naisen euro?

Vanhasta Hesarista tuli talvella otettua talteen poikkeava näkökulma.

Siinä palkkatilastoasiantuntija Pauli Sumanen kirjoitti, että Suomen talous perustuu mieselättäjäyhteiskuntaan (HS 3.4.2010). Hän väitti härskisti että hyvinvointimme perustuu miesten uutteruuteen.

Sumanen iski särön tasa-arvokeskustelun vallanneeseen käsitykseen naisten alemmasta palkkatasosta.

-

Olemme oppineet että naisen euro on 80 senttiä. Sanotaan että naisen keskiansiot ovat miesten keskiansioista 81 prosenttia ja sanotaan että tämä on tasa-arvokysymys, että näin ei kuuluisi olla.

Tilastokeskuksen mukaan kaikkien kokoaikaisten palkansaajien keskimääräinen kuukausiansio oli vuoden 2005 viimeisellä neljänneksellä 2 555 euroa. Miehet ansaitsivat 2 813 euroa ja naiset 2 275 euroa.

-

Olen aina ihmetellyt tätä. Minusta Suomessa ei pitkään aikaan ole ollut havaittavissa henkeä, että naiselle olisi samasta työstä maksettava huonompaa palkkaa kuin miehelle.

Vielä vuosisadan alussa naiset eivät yksinkertaisesti kelvanneet tiettyihin virkoihin. Esimerkiksi apteekkiin naisia alettiin palkkaamaan vasta 1900-luvun alkuvuosina. Ensimmäisen naisen palkannut apteekkari palkkasi pian toisenkin naisen huomattuaan, että pirtuhävikki on naisten työvuoron aikana pienempi kuin miesten.

Tällainen kehityskulku on minun nähdäkseni jatkunut näihin päiviin asti, pätevyydestä on ollut merkittävin tekijä, kun on tajuttu, etteivät älykkyys ja ahkeruus korreloi sukupuolen kanssa.

En ole ymmärtänyt miksi työnantaja vaarantaisi hyvän naistyöntekijän työskentelymotivaation maksamalla hänelle pienempää palkkaa kuin mieskollegalle. Siksi tasa-arvosta meuhkaavien "Naisen euro on 80 senttiä" -hokema on tuntunut epäuskottavalta.

Ketkä sitten ovat hokeneet?

Tuulikki Petäjäniemen selvityksestä 2004 naisten ansiot 80 % miesten ansioista. Petäjäniemi korostaa, että sitä voidaan pitää yleisenä tasa-arvon mittarina, mutta se ei sinällään palkkaeroja."

Ammattiliitto Suora on raportoinut: "Suomessahan tilanne on vieläkin kehnompi; naisen euro on 80 senttiä"

Myös Vihreät ovat todenneet nettisivullaan: "Naisen euro on enintään 80 senttiä."

Kuin myös Valiokuntaneuvos, professori Pentti Arajärvi 2005: "... vaikka kokonaisuudessa naisen euro on tunnetusti 80 senttiä...".

Cronberg, Tarja Vihreät, eduskunnassa ryhmäpuheenvuoro 29.11.2006 : "Se, että naisten euro on vain 80 senttiä, voidaan nähdä eräänlaisena "lapsiverona"

Jopa EU-sivuston mukaan (6. maaliskuu 2009): "Suomessa naisten euro on yhä 80 senttiä."

Ja Tarja Filatov on Dooris-lehdessä 14.5.2008 todennut että: "... koska naisen euro on sen 80 senttiä on naisten leivän hintaa laskettava tai verotusta alennettava sukupuolen mukaan."

Jopa Tasavallan presidenttikin tiesi virkaanastujaispuheessaan 2006, että "Naisen euro on edelleen vain 80 senttiä".

-

Hesarissa Sumanen näyttää antavan asialle loogisen selityksen. Miesten ansiot ovat isommat, koska he tekevät pidempää päivää.

Naisten vuosityötunnit ovat matalammalla tasolla kuin miesten. Sumasen mukaan samasta työstä maksetaan sama palkka miehille ja naisille. Ero miesten ja naisten välille syntyy siitä, että enemmästä työstä maksetaan enemmän palkkaa.

-

Jos tämä on totuus ei voi kuin ihmetellä, miten yhä nykyäänkin totuus jää hokeman jalkoihin ja hokemasta tulee peruste, jolla politiikkaa tehdään.

Tuntuu että ehkemme sittenkään ole päässeet kovin kauas niistä ajoista, kun apteekkityötä pidettiin liian vaativana naisille, se kun oli korkeampaa älyä vaativaa hommaa...

Haukiongelma

Itse hauen pyytäminen ja saaminen ei ole tällä haavaa ongelma, sillä kanootin siirto uudelle järvelle on tuonut heti tulosta, kun vielä pyytävä peltikin löytyi.

Ongelmaksi muodostunut hauen valmistaminen ruuaksi. Se on osoittautunut kaloista haastavimmaksi. Millään ilveellä siitä ei tahdo saada syötävän makuista. Toisinaan olen pyrkinyt yksinkertaisuuteen: paisto voissa, suolaa, muutama tippa sitruunaa ja pippuria. Toisinaan olen ottanut kaikki mahdolliset keinot käyttöön ja lisännyt arsenaaliin vielä tillin ja kermankin - yleensä kehnoin tai korkeintaan keskinkertaisin tuloksin.

Totuuden nimessä on sanottava että yleensä kyseessä on selkeä oma moka. Viimeksi kalassa oli liian vähän suolaa. Yritin paistaa sitä kovalla lämmöllä juuri ja juuri tarpeeksi, ettei siitä tulisi kumimaista, mutta siitä tuli ja se jäi lisäksi sisältä raa'aksi. Vävyntekele sitä urheasti otti lautaselleen monia paloja, mutta näytti palauttaneen ne vaivihkaa takaisin

-

Tänään oli kuitenkin uusi päivä onnistuin paremmin.




Enkä oikeastaan tehnyt paljonkaan toisin.

Pyörittelin haukifilepalaset valkopippurissa ja paistoin niitä runsaassa voissa, maltillisessa lämmössä hyvän tovin. Vasta otettuani palaset pannulta lisäsin suolan ja muutaman tipan sitruunaa kullekin palaselle.

Lopusta paistovoista tekaisin kastikkeen lisäämällä siihen desin kermaa ja muutaman runsaan lorauksen sitrunaamehua sekä suolaa. Lopuksi hain tuoretta tilliä ja tulos oli varsin onnistunut.

Taisikin olla niin että juuri sitruunamehu oli se mitä hauki kaipasi. Sitä voi laittaa runsaalla kädellä etenkin jos käyttää voita paistamisessa ja kermaa kastikkeessa, mikä taittaa hyvin sitruunan happamuutta.

Ja tuore tilli kruunasi koko jutun. Sitä haukiapalojen päälle kestäisi laittaa runsaamminkin.

Kastike myös korjaa aika hyvin mahdolliset epätasaisuuden maustamisessa. Mutta raa'aksi kalaa ei kannata jättää. Sitä mokaa ei korjata tillilläkään - ei edes tuoreella.

Yhteinen kokemus

"Elokuvan alkaessa muutamien autojen parit olivat jo nojautuneet toisiinsa." (HS 1.6.2010)




Nuoripari elokuvissa, miehet iltanuotiolla, korttirinki kapakassa, henkilökunta pikkujouluissa... Sitäkö kaikissa haetaan: yhteistä kokemusta? Tuntemusta siitä että ollaan samalla aaltopituudella tuon toisen kanssa?

Niinkö yksinäisiä me tosiasiassa olemme, että inhimillisen kanssakäymisen keskeinen pyrkimys on päästä jakamaan yhteinen tunne ja näkemys asioista. Tämäkö on kaikenkarvaisten yhdistysten ja seurojen perustava voima? Yksinäisyyden karkoitus.

Ja toisin päin: onko lohduttominta elämässä se, jos monivuotinen ystävä ei ymmärräkään miksi haluat vaihtaa auton uuteen kun entinenkin on ihan hyvä, tai miksi seuraat "Salattuja elämiä", tai mikä sinua formula ykkösissä oikein innostaa.

Tai miksi petät vaimoasi vaikka sinulla on niin ihana perhe?