Ylen huono

Uutisankkuri repäisi. Hän oli hörppäävinään olutpullosta alkoholivalvontaiskuista kertoneen jutun lopuksi ja piilotti pullon nopeasti pöytänsä alle.

Pila oli varsin onnistunut, homma kävi kuin rutinoituneelta sketsinäyttelijältä. Uutistenlukijalla oli tilannekomiikka kiinnijäämis-ilmeineen hallussa. Ja kun hän nosti pullon vielä lopuksi lopputekstien aikaan pöydälle, kävi pihtiputaan mummollekin selväksi, että kyseessä oli harmiton pila - loppukevennys.

Mitä tekee ylen johto?

Erottaa uutisankkurin! Ja pyrkii vielä jyrkästi kieltämään ja estämään netissä kiertävän suosioon nousseen videopätkän esittämisen.

YLE on tänä vuonna jälleen joutunut nostamaan lupamaksuaan. Arvaan että osasyynä on maksuhaluttomuus, varoja ei kerry tarpeeksi kun kansalaiset jättävät TV-maksun maksamatta. Hakematta tulee mieleen että maksuhaluttomuuden syynä on TV-katsojien nuiva asenne yleisradioyhtiötä kohtaan.

Eikö YLE:n tulisi näissä olosuhteissa yrittää antaa itseään kuva rentona, reiluna, pientä ihmistä ymmärtävänä ja puolustavana mediayhtiönä? Siihenhän tämänkaltainen huumori olisi oiva työkalu. Uutistenlukijasta olisi pitänyt tehdä sankari ja kansa olisi voinut taas tuntea YLEN vähän enemmän omakseen.

Onnetonta pelisilmän puutetta Yleltä.

_


Kimmo Wilska support group naamakirjassa.

"Osoittakaamme arvostusta tälle miehelle, sillä hänen pitäisi saada mahdollisten potkujen sijasta mitali teoistaan YLEn uutislähetyksen yhteydessä."

_

Mitä vielä?

Nyt se on sitten tehty. Ruotsalainen nuori mies otti hengen itseltään ja videoi tapahtuman ja lähetti sen suorana nettiin.

Ja mikä on kerran nettiin päässyt, se ei sieltä pääse pois, vaan tämäkin videopätkä tallentui ja säilyy jälkipolville opiksi ja ojennukseksi.

Yle tietää että nuori mies kertoi suunnitelmistaan keskustelupalstalla, missä hänen hankkeensa oli kerännyt niin kannustavia kuin kauhistelevia kommentteja: Itsemurha nettilähetyksessä järkyttää Ruotsissa.

Ei voi olla miettimättä mitä tämän kaltaisen materiaalin näkeminen tekee ihmisille, miten tällainen meihin vaikuttaa. Ei voi olla miettimättä, mitä maailman nettikansa vielä mahtaakaan saada videoitua, tallennettua ja jaettua, kun on paha olla, ja kun halu järkyttää ja ravistaa nousee itseisarvoksi.

Ei voi olla huolestumatta lasten ja nuorten puolesta. Hakematta tulee mieleen, että jos itsemurhia tapahtuukin, ei niitä saisi ainakaan julkisesti videoida. Ja jos kuitenkin videoidaan, pitäisi yhteiskunnan tai minkä tahansa tahon estää noiden julkinen levittäminen tai varmistaa ainakin se, ettei kenenkään tarvitse törmätä noihin tahtomattaan.

Toive on turha, tehokkaita keinoja säästää lapsiamme ja nuoriamme internetin kenties vahingolliselta materiaalilta ei ole. Maailma on raaka ja verkko tarjoaa ennennäkemättömän välineen välittää isommat ja pienemmät raakuudet sille kaikkein pienimmällekin ja viattomimmallekin netin käyttäjälle.

-

Toisaalta maailma oli raaka ennenkin. Ehkä vielä raaempi kuin nykyään. Waltarin Sinuhessakin noitia seivästetään ja seisotetaan kepin nenässä torien laidoilla, eikä niitäkään näkyjä kukaan ennakkosensuroinut lapsilta ja nuorilta. Antiikin Roomassakin järjestettiin hurjia verileikkejä sirkushuveina. Mahtoiko niihin näytöksiin olla ikärajoja?

Heti helpottaa kun asiaa miettii tältä kannalta. Heti helpottaa kun valitsee astetta kyynisemmän asenteen. Näin voi sopeutua vallitsevaan tilanteeseen ja välttyy kiusalliselta ajatukselta, että asiantilaa pitäisi muuttaa.

Yksittäisten ihmisten yksityisten tragedioiden lisäksi maailmassa on myös raakuutta ja kärsimystä, joka koskettaa koko lailla isoja joukkoja. Yli miljardi ihmistä näkee nälkää tänäkin päivänä. Olisko meidän suojeltava lapsiamme ja nuoriamme myös tältä tiedolta ja tämän inhottavan kurjuuden näkemiseltä?

Vai olisiko ajateltava että me länsimaiset ihmiset elämme pumpulissa ja että on vain hyvä, että maailman raakuus tulee TV:n kautta olohuoneisiimme, ja netin välityksellä nyt myös makuu- ja lastenhuoneisiimme?

Onko vain hyvä, että lapsemme näkevät kaiken tämän raakuuden ja ymmärtävät, että suurin osa maailman ihmisistä joutuu kohtaamaan kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta silmästä silmään vain yrittäessään selviytyä hengissä?

Olisiko vain annettava tiedon kulkea vapaan verkossa ja kaiken näkyä ja olisiko vain sanottava sille viattomalle pellavapäälle: maailman on raaka ja epäoikeudenmukainen paikka, yritä pärjätä?


-

Dialogin pelko

Päätalo istahtaa kesken kosteiden harjannostajaisjuhlien pöytään ja hänen luottokaverinsa istahtaa vastapäätä. Kaverin ilme kertoo, että on odotettavissa mielenkiintoinen keskustelu, ehkä herkullisia kommentteja juhlien kulusta. Kaveri on selvästi rennompi mies kuin jäykkä Päätalo, onpa mukava kuulla miten jäykästi Päätalo vastailee rennon kaverinsa jutusteluun ja miten maailmaa nähneet miehet rakennustöiden kulkua kommentoivat.

Miehet katsahtavat toisiinsa, jompi kumpi sanoo jotain, vai sanooko? Ihan varma ei voi olla, eikä siitä mitä sanottiin saanut oikein selvääkään. Sillä ei ole merkitystä, sillä tarinassa viiletetään jo eteenpäin. Katsoja jätetään yksin tuumimaan millaisen keskustelun hän noin herkullisesta istutuksesta olisi halunnut nähdä tai kenties ITSE tehnyt.

-

Olen taas vilkuillut suomalaista draamaa (Päätalo, Taivaan tulet) ja todennut, että jostain syystä suomalaiset draamantekijät pelkäävät pitkiä vuoropuheluita.

Ehkä pohjalla on ihan hyvä asiakaslähtöisyys, ei haluta kyllästyttää katsojaa ja ajatellaan että puhe se vasta onkin pitkästyttävää etenkin TV-tuotannoissa. Eihän sitä jaksa kuunnella Erkkikään. Toimintaa on oltava, nujakointia, tupakointia tai vaikka kävelyä, mutta ei puhetta, sillä sehän pidentäisi kohtauksen pituutta, joka ei mielellään saisi olla puolta minuuttia pidempi - minuuttikin on jo siinä ja siinä voiko sellaista näyttää.

-

Olemme insinöörikansaa, kai se on näin todettava. Draaman laatuakin halutaan mitata mittatikulla.

Jos kohtauksessa minuutteja - tai käsikirjoitusvaiheessa sivuja - useampia, se ei voi toimia, siitä voi tulla kunnon draamaa eivätkä pitkät turinoinnit sovi TV-tuotantoon. Toista oli 70-luvulla, silloin kaikki oli niiin hidasta ja katsojat tykkäsivät. Mutta ei enää, hektinen elämänmuoto, musiikkivideoiden nopeatempoisuuteen oppimat ja opetetut katsojat eivät kestä puolta minuuttia pidempää dialogia.

Miten tässä näin kävi? Miksi katsojien pitkästymistä pelätään kuin ruttoa, eikä osata erotella jyviä akanoista?

Ehkä kyse on loppujen lopuksi juuri tästä jälkimmäisestä. Kun tavaksi on tullut ajatella, ettei käsikirjoitus voi olla valmis ennenkuin sitä on porukalla hiottu ja mietitty ja kirjoitettu ja kirjoitettu vielä kerran uudelleen, menetetään tässä myllyssä kosketus tekstin sisältöön.

Tuotantovaiheen myllyssä menetetään itseasiassa yhteys katsojaan.

Katsoja ja draaman tekijä nimittäin poikkeavat yhdessä suhteessa radikaalisti toisistaan. Siinä kun katsoja on näkee draamateoksen sen yhden ja ainoan kerran, on tekijä kahlannut sitä läpi kymmeniä kertoja käsikirjoitusvaiheessa. Siitä on tullut hänelle tuttu, hän tuntee dialogin tavun tarkkuudella.

Ja mikäli hän ei ole painanut mieleensä ensimmäistä lukukertaa ja sen herättämiä tuntemuksia, on hän vaarassa ajautua auttamattomasti eri raiteelle kuin katsoja. Ja kun hän on ajautunut eri raiteelle, eihän enää tiedäkään miten katsojan näkee kunkin kohtauksen, mitä hän kenties toivoo näkevänsä, mitä hän kenties pelkää, mikä häntä kenties naurattaa. Ja jos hän ei tiedä mitä katsoja tarinasta sen eri vaihessa ajattelee, ei hän tietenkään voi tehdä katsojan kannalta hedelmällisiä ratkaisuja hioessaan ja kirjoittaessaan ja kirjoittaessaan vielä kerran koko tarinaa uusiksi.

Kun teksti käy tutuksi, siitä löytää eri asioita, kun silloin kun se ei vielä ole tuttu. Ja kun se käy oikein tutuki, se rupeaa kyllästyttämään. Eihän tällaista paskaa kukaan jaksa katsoa, huokaa draamantekijä kyllästyttyään käsikirjoituksen kahdenteentoista versioon ollessaan kirjoittamassa sen kolmattatoista versiota. Miten hän jossain vaiheessa piti tätä jopa hyvänä tarinana!

Tällaisten ajatusten vallassa ei mikään ole helpompaa kuin kaivaa se mittatikku lipaston kaapista ja ryhtyä sen avulla napsimaan sivuja pois. Lyhyt on ytimekästä, pitkä kyllästyttää, lyhyt ei voi kyllästyttää, pitkä ei voi olla kiinnostavaa. Pois vain liiat sivut ja turhat sanat!

Niinpä dialogi, joka voisi katsojan kannalta olla hersyvän hauska tai joka voisi vastata juuri katsojaa askarruttavaan tarinan herättämään kysymykseen, lyhenee torsoksi tai lentää iloisesti bittiavaruuteen, ja kohtauksesta jossa katsoja odottaa kuulevansa kipinöitsevää sanailua, tuleekin kohtaus, jossa päähenkilöt istahavat pöytään, vilkaisevat toisiinsa, hörppäävät laseistaan, ja joku sanoo jotain, mistä ei saa selvää.

-

Miten sitten kuuluisi toimia? Mikä on kohtauksen hyvä pituus?

Hyvä pituus on sen oikea pituus. Jokaisen kohtauksen pitäisi olla juuri niin pitkä kuin se ansaitsee olla, vaikka se sisältäisikin vain puhetta, eikä juuri lainkaan toimintaa. Jos on tärkeä paikka, ja jos puhutaan päähenkilön (ja katsojan) kannalta tärkeistä asioista, voidaan puhua pitkäänkin pitkästyttämättä katsojaa.

Mutta sitä varten tekijän pitäisi osata hypätä katsojan housuihin ja nähdä työn alla oleva teos kuin katsoja vielä sen 13. käsisversion jälkeenkin. Jotta hän tässä onnistuisi, hänen pitäisi muistaa, miltä tuntui, kun hän käsikirjoituksen ensimäisen kerran luki.

Se voi olla vaikeaa, mutta se ei saa olla mahdotonta.

Päivän vinkki

Älä osta sikaa säkissä!

Kun mietit DVD:n hankintaa, käy tuolla ensin tsekkaamassa elokuva ilmaiseksi.

Fin-Tv:n laatu on huonoa, mutta sen avulla saa nopeasti selville miellyttääkö elokuva niin paljon että siihen kannattaa sijoittaa.

YLE Puhe

Kuuntele puhetta!

YLE Puhe

Syksyn lehtiä

Viikon päivät erämaamökillä takana jälleen. Luonto on hiljentynyt kesän jälkeen, ei laula lintu, ei polski kalat, luonto oli jähmettynyt odottamaan talvea.




Joki virtasi, mutta aika tuntui pysähtyneen. Moneen päivään ei tapahtunut mitään merkittävää. Aurinko nousi aamulla kuuden jälkeen ja ilta seitsemältä oli jo lähes pimeää.

Sitten eräänä iltapäivänä, kun aurinko paistoi ja lämpimän oloinen tuuli puhalteli etelästä, alkoi tapahtua. Koivunlehdet päättivät nimittäin joukolla irtaantua oksistaan. Kuivina ne kahisivat sataessaan maahan, pian maan peitti lehtimatto, jonka päällä käveli kuin sukkasillaan.




Sitten tuuli laantui ja oli taas hiljaista ja rauhallista. Vain yläjuoksun koski solisi uupumatta.



Illalla oli kirkasta, arvasin että yöstä tulisi kylmä. Puolenyön aikaan taisi olla jo pakkasta.



Säätila muuttui dramaattisesti yön aikana. Illan kirkkaus ja kuulaus vaihtui aamuyöllä sumuun. Joesta oli noussut sankka usva joka peitti alleen lähitienoot. Sumu oli syrjäyttänyt pakkasen, sumussa oli lähes lämmintä.

Muistin rantatillallisen pojan kehuneenkin joskus, ettei heidän rantapellollaan koskaan vieraile halla. Tätä hän siis sanomisellaan tarkoitti.

Kuu paistoi valkoisen harson läpi.


--

Tony Curtis on kuollut

Mietin pitkään mitä tästä unohtumattomasta näyttelijästä ja viisi kertaa naimisissa olleesta naistenmiehestä voisin kirjoittaa.

Tutustuessani hänen elämäänsä panin merkille, että kaksi asiaa näyttää määrittäneen hänen elämänsä kulkua: naiset ja ura.

Äidin kaltoin kohtelema poika näyttää pitkin elämäänsä halunneen tulla hyväksytyksi? Ja yleisö hyväksyi hänet ja hän menestyi.




Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta Curtisin elämässä oli varhainen tuttavuus Marilyniin. He tapasivat toisensa jo ennen kuin heistä tuli tähtiä. He jakoivat saman unelman ja molemmat olivat rikkinäisestä kodista, kummatkin olivat jääneet ilman äidin lämpöä.

Luulenkin että enemmän kuin raha tai taiteellinen kunnianhimo heitä ajoi menestykseen tuo Curtisin mainitsema tarve tulla hyväksytyksi. Hylätystä lapsesta kasvaa hyväksyntää joka taholta hamuileva aikuinen.

Tämän lisäksi ei tarvittu kuin kaunis ulkomuoto ja tie Hollywoodin tähtitaivaalle oli auki.

Myöhemmin Curtis ei "Some Like It Hot" -elokuvan kuvauksissa malttanut pitää näppejään erossa teiniaikojen rakastetustaan, vaikka Marilyn oli naimisissa näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa.

Marilyn kertoi Curtisille saavansa lapsen, jonka isä tämä on.

- Olin järkyttynyt. Huoneessa oli niin hiljaista, että kuulin autojen renkaiden kirskunnan Santa Monica Boulevardilta.

Kun Curtis kysyi Milleriltä, mitä heidän pitäisi tehdä, tämä käski hänet tiehensä.

- Tee elokuva loppuun ja pysy poissa elämästämme, Miller tokaisi.

Curtis tuijotti Milleriä ja sen jälkeen itkevää Monroeta.

- Käännyin ja kävelin pois. Menin suoraan pukuhuoneeseeni ja lukitsin oven.

Myöhemmin Curtis sai tietää Monroen saaneen keskenmenon.

IS 7.8.2009





"I realized if I could [have sex with] a girl . . . a woman has accepted me. The main force in me was to be accepted by others. Not education, not money in my pocket, nothing except to be accepted by a girl."



"I even married Janet for my career. I could see the two of us could get more attention together. We had the paparazzi wherever we went, we were on the cover of all the movie magazines. It wasn't enough for a man to be cute, he had to be connected to the right woman..."

"All Tony ever wanted to be was a movie star. He didn't want to be the most dramatic actor," Jill Curtis said. "He wanted to be a movie star, ever since he was a little kid."

"I got nothing from her. I got slapped around is what I got."

[on his relationship with his mother]

"For a while, we were Hollywood's golden couple."

"I was very dedicated and devoted to Janet, and on top of my trade, but in her eyes that goldenness started to wear off. I realised that whatever I was, I wasn't enough for Janet. That hurt me a lot and broke my heart."

"I miss a pale-green Buick convertible with Dynaflow drive. I miss a little beach house in Malibu with the waves lapping on the beach."

[This was during his first months in Hollywood, when he would bring then-unknown Marilyn Monroe back to his beach house]

Tony Curtis imdb:ssä.

-