Viikon päivät erämaamökillä takana jälleen. Luonto on hiljentynyt kesän jälkeen, ei laula lintu, ei polski kalat, luonto oli jähmettynyt odottamaan talvea.
Joki virtasi, mutta aika tuntui pysähtyneen. Moneen päivään ei tapahtunut mitään merkittävää. Aurinko nousi aamulla kuuden jälkeen ja ilta seitsemältä oli jo lähes pimeää.
Sitten eräänä iltapäivänä, kun aurinko paistoi ja lämpimän oloinen tuuli puhalteli etelästä, alkoi tapahtua. Koivunlehdet päättivät nimittäin joukolla irtaantua oksistaan. Kuivina ne kahisivat sataessaan maahan, pian maan peitti lehtimatto, jonka päällä käveli kuin sukkasillaan.
Sitten tuuli laantui ja oli taas hiljaista ja rauhallista. Vain yläjuoksun koski solisi uupumatta.
Illalla oli kirkasta, arvasin että yöstä tulisi kylmä. Puolenyön aikaan taisi olla jo pakkasta.
Säätila muuttui dramaattisesti yön aikana. Illan kirkkaus ja kuulaus vaihtui aamuyöllä sumuun. Joesta oli noussut sankka usva joka peitti alleen lähitienoot. Sumu oli syrjäyttänyt pakkasen, sumussa oli lähes lämmintä.
Muistin rantatillallisen pojan kehuneenkin joskus, ettei heidän rantapellollaan koskaan vieraile halla. Tätä hän siis sanomisellaan tarkoitti.
Kuu paistoi valkoisen harson läpi.
--
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti