Ihmissuhdepalstalta poimittua:
Vittu kun ei helpota yhtään.
Parina aamuna jo herätessä ollu semmonen täysin neutraali fiilis, että nyt
vois mennä jo rennommin. Mutta ei mee kauan kun alkaa taas tuo puristus
rinnasta ja kaikki on taas päälaellaan.
Tänään käytiin perheen kanssa vähän lenkillä. Oltiin lapsen kanssa
fillareilla ja emäntä käveli. Ihan ookoo-reissu, mutta mä olin lähinnä
sitten lapsen kanssa koko ajan, eikä emännän kanssa oikein mikäänlaista
kanssakäymistä. Silmiin en osaa katsoa ja on ollu varmaan aika hiljaista
hänellekin tämä aika. Ottaa kyllä todella raskaasti päähän, mutta raskasta
on myös fyysisesti.
Koitan jotenkin vältellä kaikenlaista yhdessäolemista - mutta en tiedä mistä
syystä. Edelleenkin tuo emäntä on hyvä ja hieno ihminen. Rakastan häntä,
mutta en enää sillä tavalla, kuin rakastavaisilta voisi edellyttää. Haluan
hänelle hyvää ja olen valmis vaikka mahdollisen eronkin jälkeen häntä
tukemaan olemaan tarvittaessa paikalla. Meillä on kuitenkin niin erilaiset
suunnat jotenkin elämässä, että nekin ristiriidat jotenkin ehkä vaikuttavat
asiaan. Raaka tyyliesimerkki vois olla, että mä haluaisin isomman telkkarin,
kun emäntä vois elää ilman. (tosin itsekään en teeveetä kattele oikeestaan
yhtään, mutta toi niinkun vertauskuvana).
Multa on vaan yksinkertaisesti ruuti nyt aivan loppu. Ikäänkuin syömme
toistemme energioita tms. En jaksa lapsenkaan kanssa niin hyvin - tulee
jossain yksinkertaisissa asioissa tiuskastua ja sitten pitää olla taas
anteeksi pyytelemässä.
Palloteltiin tossa illalla vielä semmosella pehmopallolla. Ihan kivaa oli
heitellä kolmistaan palloa, mutta molemmat aikuiset juttelivat sujuvasti
lapsen kanssa, mutta eivät keskenään. Tää alkaa olee jotenkin sitä vaille
valmista, että soom moro.
Sattuu vain joka paikkaan.
Yksi asia mikä näissä karkeiloissa aina tuppaa unohtumaan on se oma tahto.
Kun rupeaa tahtomaan sen sijaan että uumoilee ja odottelee jotain
tapahtuvaksi, se alkaa kummasti helpottaa. Ja yleensä alkaa myös tapahtua,
mikä helpottaa myös.
Vaikeampi asia on sitten se mitä tahtoa kun on kaksi tietä valittavana. Ja
näissä eroissa on valittava yleensä se lähteekö hakemaan omaa onnea vai
pistääkö kaiken peliin nykyisen perheen edestä. Ja edelleen vaikeaksi homman
tekee se että valitsee kumman tien tahansa, voi epäonnistua, eikä
välttämättä saa mitä tahtomalla lähti tavoittelemaan.
Nykyäänhän vallitsee tämä trendi että oma onni on se pääasia. Pitää saada
elämyksiä ja näin pois päin. Ja sehän se näitä avioerotilastoja kasvattaa.
Toinen trendi on se että vaaditaan kumppanilta aivan mahdottomia: pitäisi
olla hyvä vanhempi lapselle, hyvä puoliso, hyvä työihminen ja rakastaja ja
mielellään vielä rikas ja hauska.
Ja kolmas trendi on se, ettei nähdä sen oman käytöksen vaikutusta puolisoon.
Jos olet synkkä, ei siinä vierelläkään kukaan jaksa kovin iloinen olla. Jos
taas olet innostunut ja jaksat puuhata ja keksiä kivaa tekemistä viikosta
toisen (esim. lapsen kanssa) on siinä toisen paljon vaikeampi olla synkkä.
Pitäisi olla niitä periaatteita niin ei tarttisi olla niin eksyksissä.
Vanhaan aikaanhan niitä oli esim: sen minkä on Jumala yhdistänyt ei pidä
ihmisen erottaman - tai jotenkin noin. Nyt ei nuo korkeammat voimat ole niin
hyvässä huudossa.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti