Päätalo istahtaa kesken kosteiden harjannostajaisjuhlien pöytään ja hänen luottokaverinsa istahtaa vastapäätä. Kaverin ilme kertoo, että on odotettavissa mielenkiintoinen keskustelu, ehkä herkullisia kommentteja juhlien kulusta. Kaveri on selvästi rennompi mies kuin jäykkä Päätalo, onpa mukava kuulla miten jäykästi Päätalo vastailee rennon kaverinsa jutusteluun ja miten maailmaa nähneet miehet rakennustöiden kulkua kommentoivat.
Miehet katsahtavat toisiinsa, jompi kumpi sanoo jotain, vai sanooko? Ihan varma ei voi olla, eikä siitä mitä sanottiin saanut oikein selvääkään. Sillä ei ole merkitystä, sillä tarinassa viiletetään jo eteenpäin. Katsoja jätetään yksin tuumimaan millaisen keskustelun hän noin herkullisesta istutuksesta olisi halunnut nähdä tai kenties ITSE tehnyt.
-
Olen taas vilkuillut suomalaista draamaa (Päätalo, Taivaan tulet) ja todennut, että jostain syystä suomalaiset draamantekijät pelkäävät pitkiä vuoropuheluita.
Ehkä pohjalla on ihan hyvä asiakaslähtöisyys, ei haluta kyllästyttää katsojaa ja ajatellaan että puhe se vasta onkin pitkästyttävää etenkin TV-tuotannoissa. Eihän sitä jaksa kuunnella Erkkikään. Toimintaa on oltava, nujakointia, tupakointia tai vaikka kävelyä, mutta ei puhetta, sillä sehän pidentäisi kohtauksen pituutta, joka ei mielellään saisi olla puolta minuuttia pidempi - minuuttikin on jo siinä ja siinä voiko sellaista näyttää.
-
Olemme insinöörikansaa, kai se on näin todettava. Draaman laatuakin halutaan mitata mittatikulla.
Jos kohtauksessa minuutteja - tai käsikirjoitusvaiheessa sivuja - useampia, se ei voi toimia, siitä voi tulla kunnon draamaa eivätkä pitkät turinoinnit sovi TV-tuotantoon. Toista oli 70-luvulla, silloin kaikki oli niiin hidasta ja katsojat tykkäsivät. Mutta ei enää, hektinen elämänmuoto, musiikkivideoiden nopeatempoisuuteen oppimat ja opetetut katsojat eivät kestä puolta minuuttia pidempää dialogia.
Miten tässä näin kävi? Miksi katsojien pitkästymistä pelätään kuin ruttoa, eikä osata erotella jyviä akanoista?
Ehkä kyse on loppujen lopuksi juuri tästä jälkimmäisestä. Kun tavaksi on tullut ajatella, ettei käsikirjoitus voi olla valmis ennenkuin sitä on porukalla hiottu ja mietitty ja kirjoitettu ja kirjoitettu vielä kerran uudelleen, menetetään tässä myllyssä kosketus tekstin sisältöön.
Tuotantovaiheen myllyssä menetetään itseasiassa yhteys katsojaan.
Katsoja ja draaman tekijä nimittäin poikkeavat yhdessä suhteessa radikaalisti toisistaan. Siinä kun katsoja on näkee draamateoksen sen yhden ja ainoan kerran, on tekijä kahlannut sitä läpi kymmeniä kertoja käsikirjoitusvaiheessa. Siitä on tullut hänelle tuttu, hän tuntee dialogin tavun tarkkuudella.
Ja mikäli hän ei ole painanut mieleensä ensimmäistä lukukertaa ja sen herättämiä tuntemuksia, on hän vaarassa ajautua auttamattomasti eri raiteelle kuin katsoja. Ja kun hän on ajautunut eri raiteelle, eihän enää tiedäkään miten katsojan näkee kunkin kohtauksen, mitä hän kenties toivoo näkevänsä, mitä hän kenties pelkää, mikä häntä kenties naurattaa. Ja jos hän ei tiedä mitä katsoja tarinasta sen eri vaihessa ajattelee, ei hän tietenkään voi tehdä katsojan kannalta hedelmällisiä ratkaisuja hioessaan ja kirjoittaessaan ja kirjoittaessaan vielä kerran koko tarinaa uusiksi.
Kun teksti käy tutuksi, siitä löytää eri asioita, kun silloin kun se ei vielä ole tuttu. Ja kun se käy oikein tutuki, se rupeaa kyllästyttämään. Eihän tällaista paskaa kukaan jaksa katsoa, huokaa draamantekijä kyllästyttyään käsikirjoituksen kahdenteentoista versioon ollessaan kirjoittamassa sen kolmattatoista versiota. Miten hän jossain vaiheessa piti tätä jopa hyvänä tarinana!
Tällaisten ajatusten vallassa ei mikään ole helpompaa kuin kaivaa se mittatikku lipaston kaapista ja ryhtyä sen avulla napsimaan sivuja pois. Lyhyt on ytimekästä, pitkä kyllästyttää, lyhyt ei voi kyllästyttää, pitkä ei voi olla kiinnostavaa. Pois vain liiat sivut ja turhat sanat!
Niinpä dialogi, joka voisi katsojan kannalta olla hersyvän hauska tai joka voisi vastata juuri katsojaa askarruttavaan tarinan herättämään kysymykseen, lyhenee torsoksi tai lentää iloisesti bittiavaruuteen, ja kohtauksesta jossa katsoja odottaa kuulevansa kipinöitsevää sanailua, tuleekin kohtaus, jossa päähenkilöt istahavat pöytään, vilkaisevat toisiinsa, hörppäävät laseistaan, ja joku sanoo jotain, mistä ei saa selvää.
-
Miten sitten kuuluisi toimia? Mikä on kohtauksen hyvä pituus?
Hyvä pituus on sen oikea pituus. Jokaisen kohtauksen pitäisi olla juuri niin pitkä kuin se ansaitsee olla, vaikka se sisältäisikin vain puhetta, eikä juuri lainkaan toimintaa. Jos on tärkeä paikka, ja jos puhutaan päähenkilön (ja katsojan) kannalta tärkeistä asioista, voidaan puhua pitkäänkin pitkästyttämättä katsojaa.
Mutta sitä varten tekijän pitäisi osata hypätä katsojan housuihin ja nähdä työn alla oleva teos kuin katsoja vielä sen 13. käsisversion jälkeenkin. Jotta hän tässä onnistuisi, hänen pitäisi muistaa, miltä tuntui, kun hän käsikirjoituksen ensimäisen kerran luki.
Se voi olla vaikeaa, mutta se ei saa olla mahdotonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti