Vietin alkukesästä joitakin päiviä yksin joenrantamökissä.
Illankähmyssä asetuin laiturille ja istuin hiljaa paikoillani. Onki oli vedessä muodon vuoksi. En juurikaan keskittynyt kalastamiseen vaan tyydyin vaihtamaan madon kun ahvenet olivat nyppineet edellisen pois koukusta.
Luonto oli jotenkin hämmentävästi elämää täynnä. Jatkuvasti tapahtui jotain: hiiri kahisi heinikossa takanani, korppi lensi vaakkuen ylitseni, kalat polskivat. Pienet salakat hyppivät vedenpinna yläpuolellakin. Parhaalle laskin viisi peräkkäistä loikkaa. Linnut lauloivat puissa, eipä noita tunnistanut. Miksihän niidenkin opettelu on jäänyt...
Vesilinnut sukeltelivat vain parin kymmenen metrin päässä minusta. Ne menivät pitkäksi aikaa veden alle ja kävivät silloin tällöin pinnalla ja sukelsivat jälleen. Pinnalla niitä oli kerrallaan vain yksi tai kaksi.
Sen tähden luulinkin että lintuja oli ensin vain kaksi, sitten korjasin arvioni kolmeen. Lopulta kun emo vei poikueensa editseni laskin että emon lisäksi poikasia oli viisi. Linnut eivät vähääkään häiriintyneet olemassaolostani, mielihyvin panin merkille sulautuneeni osaksi luontoa.
Ilta vaihtui yöksi, ilma viileni hieman, valo väheni hieman.
Sitten luonnon rauhan rikkoi veden läiskähdys ja emolinnun rääkäisy. Saukon perkele oli ilmestynyt jostain jahtaamaan jo yöpuulle asettuneita lintuja. Emolintu houkutteli sen perässään ylävirtaan, poikaset olivat piiloutuneet jonnekin alavirtaan. Saukko kävi kohdallani kerran pinnalla ja hävisi sitten näkyvistä.
Pian oli taas rauhallista. Vain itikat inisivät, niitä riitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti