Epäjärjestys

Takapihallani on kaamea epäjärjestys.

Vuosia sitten kaadettujen puiden latvat ovat sikin sokin rankojen ja halkomista odottavien haapapöllien kanssa. Vuosia sitten hankitut isot kaapelikelat lahoavat kaiken keskellä. Kottikärrytkin ovat kaatuneet, rikkinäinen lastauslava makaa unohdettuna sivummalla.

Erikoista asiassa on se että vasta nyt tulkitsin tuon näkymän epäjärjestykseksi.

En siis ole aiemmin tuhansia kertoja tilanteen nähdessäni kokenut tarvetta muutokseen. Kaikki osaset ovat tuntuneet olevan paikoillaan siinä missä ovat. Ei ole tuntunut siltä että halkomattomat puut olisi pitänyt pinota seinän viereen eikä siltä että vanhat latvat pitäisi vetää syvemmälle metsään piiloon katseilta.

Kaikki on siis tuntunut olevan paikoillaan mutta vielä enemmänkin: olen nähnyt tuossa kaikessa kauneutta. Pöllit, latvat, kasvit, neulaset ja muut maan roskat ovat niitä katsoessani muodostaneet kauniita sommitelmia.

Näin aina ohikulkiessani ja tänäkin aamuna kun oikein tarkastelemalla tarkastelin tuota näennäistä kaaosta. Jälleen kaikki tuntui asettuvan kohdilleen, osaset asettuivat paikoilleen, kaikki oli kuten niiden pitikin olla.

Eikä vain niin, vaan jälleen löysin takapihan kaaoksesta kokonaisuudessaan ja sen eri osista montakin sommitelmaa, josta olisi voinut tehdä taulun seinälleen.

Puut muodostivat vinojen viivojen rytmin, johon niiden pyöreys toi somaa pehmeyttä. Mieleni ei siis kaivannut erityisesti vaaka- tai pystyviivoja tuohon sommitelmaan, joita olisin saanut pinoamalla puut.

Värimaailma harmaan, vihreän ja ruskean sävyineen oli maltillinen kuin taiteilijan tarkasti harkitsema. Kaapelikelojen pyöreä muoto oli hieno lisä kokonaisuuteen, niiden ruosteiset kohti tavasta törröttävät raudat sopivat kokonaisuuteen täysin. Kaatuneessa, neulasensa pudottaneesta kuusenlatvuksessakin huomioni kiinnittyi ensimmäisenä sen mehevään ruskeuteen, se oikein hehkui auringon kilossa.

Koin siis esteettistä nautintoa kaaoksesta, rappio oli kaunista ja vasta pitkän tovin kuluttua tuotti näky mieleeni ikäviä asioita alkaen epäjärjestyksen havainnosta päätyen moraaliseen paheksuntaan omasta laiskuudesta.

-

Miten pitkälle asiat ovat niinkuin tulkitsemme niiden olevan?

Voiko ihminen tosiaankin tuntea olonsa millaiseksi tahansa olivat olosuhteen millaiset tahansa? Onko onnemme tai surumme vain tulkinnasta kiinni? Eivätkö asiat olekaan itsessään jotakin. Eivätkö syntymäpäivät olekaan aina kivoja, tai koiran kuolema aina surullinen tapaus?

Tosiasiahan on että keskitysleireissäkin monet kykenivät olemaan ainakin ajoittain onnellisia. Toisaalta miljonäärikin jolta ei näytä mitään puuttuvan, saattaa ajautua itsemurhaan. Ihminen tulkitsee olosuhteet omaksi hyväkseen tai omaksi tuhokseen.

Miksi niin usein omaksi vahingokseen? Mikä mahtaa määrätä tulkinnan suunnnan: mikä määrää tuntuuko elämä ahdistavalta kaaokselta, vai tuottaako sen monimuotoisuus meille mielihyvää?

Onko kaikki kiinni aivojen kemiasta, johon itsellä on vain rajattu mahdollisuus vaikuttaa?

-

Vai olenko vain itä-suomalaista sukujuurta, jonka huoletonta elämäntyyliä joku vääräleuka luonnehti sekaisen pihan nähdessään: "kun tavara kädestä johonkin putoaa, siihen se myös jää."

Tyypillinen itä-suomalainen takapiha?