Aurinko laskee Kalajoen hiekkasärkilläkin, missä päivisin oli meno kuin venäläisessä elokuvassa, kun kiireettömät helleasuihin pukeutuneet lomailijat käyskentelivät sivistyneesti rantahietikolla.
Moni ei uskaltautunut uimaan. Vesi kun oli viileähköä, vaikka koko heinäkuun on aurinko porottanut sälyttäen ennennäkemättömän ja kokemattoman helteen pohjolan kuumaan tottumattoman kansan niskaan.
Mutta ihana ilta sai ja ilma viilentyi. Ja aurinko laski taas ja myös laskeutui rantahietikolle ihana rauha. Lomailijat olivat vetäytyneet koppeihinsa, ranta oli lähes autio. Vain pari uskalikkoa kahlasi kikattaen pyrkien uintisyvyyteen jo varsin kaukana rannasta.
Minä katselin henkeä haukkoen auringonlaskua ja annoin kameran soida.
Leirintäalue-kokemus oli hämmentävä.
Toisilleen tuntemattomat ihmiset joutuvat oleilemaan toistensa läheisyydessä ja sehän ei jähmeältä suomalaiselta luontevasti suju. Havaittavissa ei ollut lainkaan siitä rehvakkaasta tuttavallisuudesta, jota caravaanarien sanotaan viljelevän.
Ihmiset kyräilivät toisiaan. Omia puuhailtiin vain muutaman metrin päässä naapurista aivan kuin ketään ei olisi lähimaillakaan. Tervehtimään pyrkivälle käännettin selkä tai toinen poski.
Oma reviiri vallattiin päättäväisesti ja siitä pidettiin kiinni.
Jollakin oli asuntoauton tai -vaunun kylkeen pystytettäväksi teltta, toiset tyytyivät asettamaan tuolit, pöydän ja pallogrillin merkiksi valtaamastaan parista neliömetristä. Kaikkein härskeimmät rajasivat alueensa naruin, kangas- tai jopa risuaidoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti