Joskus kuulee eroavan pariskunnan sanovan, että erottiin "yhteisymmärryksessä" ja että "ollaan edelleen ystäviä".
Ensikuulemalta tämä tuntuu käsittämättömältä. Tuntuu ettei aviopari joka näin toteaa, ole koskaan pitänytkään toisistaan - saati rakastanut toisiaan.
Mutta kun pureutuu asiaan huomaa että tunnelmat tosiaan eroavat sekä voimaltaan että lajiltaan riippuen siitä, mitä ikäkautta eroava ihminen edustaa.
*
Jos olet hyvin nuori - alle parikymppinen - voi rakkaus livahtaa elämääsi takaoven kautta samalla kun tutustuu vastakkaisen sukupuolen saloihin. Kun on päästy intiimille alueelle muuttuu kaveri ehkä yhdessä yössä joksikin muuksi ja ryhdytään seurustelemaan, koska tuntuu että näin tämän kuuluukin mennä. Samalla entinen elämänmuoto bileineen ja ystävien kanssa vietettyine hetkineen saa jatkua entiseen malliin.
Ja kun syksy saa onkin jo uudet tuulet, uusi opiskelupaikka tai muuten vain eri mieli, ja jompi kumpi katsookin, ettei seurustelu vastaa enää sen hetkisiä tarpeita. Ja vaikka toinen osapuoli saattaa kipuilla, pelastaa hänet monesti suuremmilta sydänsuruilta tuo elämäntyyli, kaverit ja uudet potentiaaliset seurusteluehdokkaat, joita parikymppisten markkinoilta ei puutu.
*
Tätä seuraava ikäkausi on sen sijaan edellistä oleellisesti ongelmallisempi eroamisen kannalta.
Syykin on selvä: ihmisen luontainen pariutumisvietti hakee toteutumistaan. Asia onkin äkkiä vakava, haetaan kumppania, isää tai äitiä tuleville lapsille - tietoisesti tai tiedostamatta.
Kun asia on vakava, ovat tunteetkin voimakkaammat. "Rakkaus" tulee mukaan peliin ehkä voimakkaampana kuin teini-iässä. Sen voimalla "sitoudutaan." Ja vaikka joku on sanonut että rakkaus kestää vain 2000 päivää, poikii se kuitenkin sitoutumisen ja yhdessäolon tuomat onnenhetket. Idea jälkikasvusta joka aluksi voi olla tiedostamatta taustalla, tuo elämään tarkoituksen - siinä on pohja jolla askeltaa ja jolle rakentaa. Ja kun lapset tulevat mukaan kuvioon, on sitoutuminen kuin itsestään ehkä se suurin eteenpäin vievä voima.
Juuri tähän ikäkauteen kuuluvat ne hurjat uutiset siitä miten perheen isä tappoi äidin, lapset ja koirankin ennen kuin päästi itsensä päiviltä. Ja samassa uutisessa viimeisillä riveillä todetaan eroprosessin olleen jo käynnissä.
Nyt eroaminen ei enää onnistukaan ilman jomman kumman (tai molempien) kokemaa suurta tuskaa. Ero saattaa tuntua elämän lopulta, se on seinä tulevaisuuden edessä, sen yli ei pääse, sen läpi ei näe. Jätetty voi joutua epätoivon valtaan, tulevaisuus pelottaa ja pelko muuttuu kuin itsestään vihaksi toista kohtaan.
Ja viha voi olla hurja. Viha joka kumpuaa siitä, että jotakin jonka piti olla arvokkain asia maailmassa - oma perhe - on nyt hajonnut ja hajotettu. Rakkaus jonka piti olla suurin ja ikuinen tunne on maahan poljettu.
Itsekäs kolmekympinen tuntee enemmän tuskaa itsensä (rakkauden), vähemmän itsekäs lastensa (perheen) vuoksi. Lapsethan lähes aina kärsivät eroissa, kaltoinkohdellulle vanhemmalle ero sitä vastoin voi olla myös helpotus, joillekin jopa pelastus.
Väitän että riippumatta avioliiton laadukkuudesta, monikaan ihminen ei saa tehtyä eroa yhdentekeväksi ja helpoksi itselleen, hän ei voi päästä kokonaan irti myllerryksestä, mikäli hän menee eroamaan kolmekymppisenä.
*
Mutta toisin ovat asiat jos ihminen malttaa odottaa sen kymmenen vuotta. Neljäkymmentä kun päjähtää lasiin, ovat lapset jo isoja, keittävät aamupuuronsa itse, nousevat kouluun ja kulkevat jo omia polkujaan.
Ja jos aviopari ei ole katsonut eteensä, ja pitänyt varaansa, on parisuhteeseen voinut luikerrella kyllästyminen.
Tätä astetta vakavampi on se saldo jonka nelikymppinen - viittäkymmentä lähestysessään - tekee katsoessaan taaksepäin, tarkastellessaan mennyttä elämäänsä. Jos tästä joutuu antamaan itselleen huonot pisteet, jos joutuu toteamaan etteivät niistä nuoruuden kuvista ja unelmista monetkaan toteutuneet, on helppo kohdistaa kriittinen katsanto kumppaniin.
Jostain syystä nelikymppisen on myös helppo uskotella itselleen, ettei elämä ole mennyt niin kuin piti, vaikka juuri niinhän elämä menee. Jokainen valinnoillaan vaikuttaa elämäänsä, ja jokaisen ominaisuudet ja ympäristö määrää, että näin tämän pitää mennä ja näin se meni. Mutta silti haave paremmasta saattaa äkkiä olla se voimakkain tunne nelikymppisen elämässä, ja selitys ja syy on jostain haettava.
Näiden lisäksi on vielä kolmas seikka, joka muuttaa näkemyksen erosta totaalisesti. Sitä voisi kutsua "mopo-ilimiöksi." Tämä on kaikille mopo-pojille tuttu käsite, syntyy siitä kun bensojen viimeisiä huikosia tankista vetävä moottori äkisti remahtaa korkeille kierroksille ja hurjaan menoon - ennen lopullista hyytymistään.
Näin saatta käydä myös nelikymppiselle, joka on ehkä pitänyt itsestään parempaa huolta kuin kumppani, joka näyttää äkkiä repsahtaneen kohtalokkaalla tavalla. Nelikymppinen saattaa katsoa kasvojaan ja vartaloaan peilistä ja todeta, että vielä, vielä tästä olisi iloa jollekin toisellekin, kuin tuolle, jonka kanssa tuli jo oltua ja elettyä.
Vielä olisi elämää elettävänä!
Tämä ajatus, idea elämän onnesta vielä ennen lopullista loppua, saattaa johtaa sellaiseen mopo-ilmiöön, joka vie onnelliseksi ja vakaaksikin luullun avioparin erilleen. Henkilökohtaista saavutettavissa olevaa, ehkä aivan kädenojennuksen päässäolevaa onnea on vaikea vastustaa, kun itsensä lihomaan päästänyt kumppani kuorsaa vieressä ja kun tietoisuus oman elämän rajallisuudesta, on äkkiä iskenyt tajuntaan.
Mutta tämä ikäkausi ei enää suuria otsikoita erotessaan synnytä. Asia voi herättää katkeruutta, mutta kun lapsetkin ovat jo kasvaneet, ehkä muuttaneet kokonaan pois kotoa, on suuria tunteita hajonneen perheenkään vuoksi vaikea saada nostettua hänenkään, joka kenties olisi ollut valmiimpi jatkamaan parisuhteessa sen komeimman lieskan jo sammuttuakin.
*
Ja jos onni on myötä ja sattuu olemaan joviaali anteeksiantavainen luonne, voi nelikympinen kyetä sopimaan erosta. Kaikki voi käydä sopuisasti, eikä kenenkään tarvitse suuremmin kärsiä ja jo puolen vuoden päästä erosta - kun entiset naapurit kutsuvat kylään - voidaan tapaamiseen mennä yhdessä etenkin jos uutta kumppania ei ole vielä löytynyt tai se on jo ehtinyt nostaa kytkintä kohti seuraavaa rastia...
*
Pitkästä jorinasta lyhyt ohje:
Sinä, ihminen, jos haluat erota, mutta et ole älynnyt erota parikymppisenä, kannattaa odottaa se neljänkympin rajapyykki - näin vältyt turhalta draamalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti