YLE:
"Maailman suurin matkustajakone Airbus A380 vierailee syyskuussa Helsingissä. Kyseessä on Lufthansan opetuslento, jolla koulutetaan uuden jättikoneen ohjaajia.
Airbus A380 on maailman suurin matkustajakone, jonka pituus on 73 metriä ja siipien kärkiväli 79,8 metriä. Lufthansan tilaamassa versiossa on yhteensä 526 paikkaa. Koneen yläkerrassa on kahdeksan paikkaa ensimmäisen luokan matkustajalle sekä 98 paikkaa liikematkustajille. Alakerran turistiluokassa on tilaa 420 matkustajalle."
Mieleni täyttää kauhun sekainen ihailu. Tuntuu käsittämättömältä että tuollainen möhkäle voi pysyä ilmassa. Ja mikä romun ja ruumiiden määrä, jos se ei pysykään...
Ehkä juuri lentopelosta johtuu, että lentäminen kiehtoo. Ryhtyminen harrastamaan lentämistä olisi todennäköisesti suurin kuviteltavissa oleva tekoni. Se vaatisi itsensä ylittämistä siinä määrin, että ehkä se pitäisi juuri siksi joskus tehdä. Olisi toisaalta mielenkiintoista nähdä pysyisivätkö puikot käsissäni, vai lopettaisko käsieni hillitön tärina harrastuksen alkuunsa.
Lentopelkoni juontuu Madeiran lomamatkalta. Madeiran kenttä on niin lyhyt, että koneen on noustava siltä tankit puolityhjinä päästäkseen ylipäätään ilmaan.
Muistan sieltä lähdön kuin eilisen päivän. Sinne mennessäni olin vielä nauttinut lentämisestä.
Lähtökiihdytys oli lyhyt ja kiivas, koneen nokka nostettiin heti lähdön jälkeen lähes 45:n asteen kulmaan. Saaren jyrkkiä rinteitä vasten puhaltava merituuli aiheutti huomattavan vaapunnan puolelta toiselle, mikä yhdessä jyrkän nousukulman kanssa oli myrkkyä, sokeeraava elämys.
Kun vähän ajan kuluttua laskeuduimme hitaasti alemmas kohti Malagan kenttää täyttääksemme tankit, olin varma että putoaisimme.
Siitä lähtien kykyni rentoutua ja nautiskella lennoilla on ollut mennyttä. Koneeseen nouseminen aiheuttaa stressitilan, mikä on kestettävissä, mutta epämiellyttävä.
Viimeksi lentäessäni kaikki meni hyvin siihen asti kun pyörät irtaantuivat maasta. Kiitoradan tärisevän kyydin aikana tunsin vielä itseni rennoksi, mutta heti kun nousimme ilmaan, mieleni täytty hurja epäusko. Jostain alitajunnasta nousi väkevä tunne: tämä ei voi olla mahdollista, tämä ei voi onnistua, on mahdottomuus pysyä ilmassa näillä keinoilla.
Epäusko ja pelko vyöryivät ja suistivat järjen äänen tieltään. Ei auttanut ajatella koneen tekevän tämän matkan useita kertoja viikossa, tai että matkanteko oli lentäjille arjen rutiinia. Ei auttanut ajatella todennäköisyyksiä ja tilastoja, joiden mukaan kanootilla retkeileminen oli vaarallisempaa kuin lentäminen.
Mutta siitäkin selvittiin ja huomasin taas oppineeni jotain uutta. Sen että vaikka pelkää, ei sitä tarvitse näyttää, sen ei tarvitse antaa vaikuttaa käyttäytymiseeni. Omiin tunteisiin, kuohuviinkin, voi suhtautua kuin häiritsevään valoon tai ääneen.
Kun kuohuvat tunteet vyöryvät päälle ei niille mitään voi, ne täyttävät mielen ja peittävät alleen järjen valon. Tilanteen ollessa päällä, ei silti tarvitse unohtaa, että se on niiden luonne. Eikä sitäkään että ne menevät ohi, tunnekuohu on tilapäinen ilmiö. Ja siitä huolimatta voit toimia normaalisti, on vain keskityttävä vähän enemmän. Kun ottaa kahvia, on katsottava ettei läikytä housuilleen.
Tällainen suhtautuminen omiin tunteisiin ja erityisesti pelkoon on epäilemättä sukua sille, miten sodan aikana sotilaat joutuvat suhtautumaan omaan kuolemanpelkoonsa. Vaikka se on koko ajan läsnä, sen ei tarvinnut antaa vaikuttaa suoritukseen.
Ja tämä itsensä hallitseminen, se että huomaa tilanteessa kuin tilanteessa pystyvänsä toimimaan tarkoituksenmukaisesti ja oikein, tuo jonkinlaista tyydytystä. Sitä tuntee olevansa ankkurissa oleva laiva, joka ei kovillakaan myrskyillä hievahda paikoiltaan.
-
Kun kuohu on päällä ja se tuntuu vievän kaiken huomion, voi silti suunnata ajatuksensa toisaalle, voi kuvitella astuvansa ulos itsestään ja tutkiskella ulkopuolisen havainnoitsijan tavoin esim. lentopelon tuottamia mielikuvia, jotka alitajunta esille putkauttaa (joku sanoi että jopa 95% aivotoiminnasta tapahtuu tiedostamatta eli alitajunnassa).
Minulle lentopelko toi mieleen ihmeen kirkkaat kuvat hymyilevistä lapsistani. Huomasin miettiväni sitä hyvää arkea, iloja ja hienoja elämyksiä joita he kokisivat, sitä mukavaa elämää jota lapseni jatkaisivat, kun minä olisin poissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti