Näin yöllä pitkästä aikaa kunnon painajaisen. Hyvän painajaisen merkki on, että se jää yleensä hyvin mieleen ja sen nähtyään on vielä herättyäänkin hyvän tovin unen ahdistavissa tunnelmissa.
Unessa olin junassa ja juttelin iloisesti tuttavajoukossa. Pysähdyimme asemalle missä hoksasin että kaikki tavarani olivat aivan levällään. En millään ehtisi koota vaatteitani vaatekaapista (?) ja muita elintärkeiltä tuntuvia ympäriinsä siroteltuja pikku tavaroitani laukkuun ennen kuin juna taas pysähdyttyään jatkaisi matkaa.
Huhkin hiki päässä raivoisasti ja keräilin epätoivoisesti tavaroita laukkuuni. Tungin vaatekaapin vaatteet laukkuuni henkareiden kanssa, mikä ei lainkaan onnistunut ja vain hidasti lähtöäni.
Tilanne oli hyvin ahdistava, sillä olin jäänyt jo tovereistani ja juna uhkasi viedä minut ties minne tuntemattomaan.
Koska pakkaaminen ei sujunut annoin jotenkin periksi, vaikka juna seisoi yhä asemalla. Kiinnitin huomioni pöydällä olevaan avoimeen käsilaukkkuun. Pakatessani oli eräs mummo poistunut vessaan ja jättänyt laukkunsa pöydälle. Ryhdyin miettimään josko laukussa olisi varastettavaa esim. paksu lompakko ja pohdin vilkuillen samalla mummon perään uskaltaisinko penkoa laukun sisältöä.
-
Heräsin ahdistuneena ja vähän ihmettelin tuota lompakko -sivujuonta joka ei tuntunut kuuluvan kuvioon.
Analysoin unen niin että juna oli elämä, josta ihmiset jäivät pois eli kuolivat. Itse halusin kaikin keinoin siis liittyä noihin pois jääjiin, mutta aikani ei ilmeisesti vielä ollut, kun en ehtinyt.
Tosin juoni jäi tältä osin auki. Unen päättyessä juna seisoi vielä asemalla, sen ovet olivat vielä houkuttavasti auki. Itse olin varkausaikeen jähmettämä ja vilkuilin vuoroin mummon perään, vuoroin ikkunan läpi jo tyhjentynyttä asemapihaa.
Varkausaie oli ilmeisesti alitajunnan tuote sen johdosta, että elämässäni näkisin niin mielelläni onnistuvani etenemään menestykseen keplottelemalla tai sattuman kautta enkä kovalla työllä tai omilla lahjoillani, joiden olemassaosta on lisäksi vahvoja epäilyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti