perjantai 20. elokuuta 2010

Mies ja hevonen


Roudasin vuoden parin ikäisiä tuulenkaatoja metsästä lähemmäs liiteriä. Traktorin peräkauhaan sai kerralla kettingeillä kiinni yhden ison rungon tai monta pientä rankaa. Piti tehdä siis monta reissua, työ edistyi hitaasti, mutta varmasti.

Etenkin isompien ja painavimpien runkojen kanssa piti välillä oikein pysähtyä miettimään miten homma hoituisi kätevämmin, mitä kautta puun ajaisi, miten saisi rungon ajouralle, miten runko olisi järkevintä kiinnittää ja niin pois päin.

Piti siis suorittaa ihan normaalia työhön liittyvää ajattelua.

Hommassa sai hienkin pintaan, piti käyttää toisinaan voimaa, kun kone ei ihan joka kohtaan taipunut.

Työ tuntui ihmeen terapeuttiselta, ihmismäiseltä, ihmisen kokoiselta. Eikä ihme, ovathan ihmiset varmaankin jo vuosimiljuunia ajaneet metsästä puuta pihaan ja käyttäneet työssään apunaan hevosia tai muita elikoita, eikä traktorin tulo ole itse työtä juuri muuttanut.

Tajusin että teen hommaa juuri samoin kuin kollegat muinoin tekivät.

Ihminen ei varmaankaan pitkään aikaan ole itse halunnut raataa, vaan on halunnut käyttää päätään ja kaikkia saapuvilla olevia apuvälineitä päästäkseen vähän helpommalla.

Kuitenkin ihminen ei ole menneinä vuosituhansina kokonaan päässyt ruumiillisen työn rasituksista (se on ollut mahdollista vasta viime vuosikymmeninä), vaan hän on väsynyt päivän työstä ja on siksi nukkunut yönsä hyvin. Niin nukuin minäkin.

Olen taipuvainen ajattelemaan että tuollainan puunajo tuntuu mukavalta juuri siksi, että se on meille lajityypillistä hommaa.

Kroppa rasittuu asianmukaisesti kuten työssä kuuluu rasittua. Kuitenkaan ilman taktista ja strategista pohdintaa, ei työ ole sujuvaa - joutuu siis käyttämään päätään. Ihminen ei varmaankaan voi olla perinpohjin tyytäinen itseensä, mikäli hänen työstään jompi kumpi puuttuu.

Kun päivä on päässään tulee kehon olla väsynyt, ja mielen levännyt, molemmat ovat saaneet ahkeroida. Olo on kuin olisi saanut paljonkin aikaan, työntekijä voi olla itseensä tyytyväinen. Tämä työn kahtiajako on epäilemättä kirjoitettu geeneihimme.

-

Niinpä katsonkin nykyään säälien motokuskeja jotka tietokoneen näyttöönsä tuijottaen, pehmustetuissa tuoleissaan istuen, radio pauhaten, suuren rautakouran tehdessä pääosan työstä, ovat etääntyneet kovin kauas siitä, mitä puun korjaaminen ja -ajo on ollut jo tuhansia, kenties kymmeniätuhansia vuosia.



Hevoseni.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti