Matkailumainos

Perjantai illan huumoria keskustelupalstalta.

Mustikkametsässä

Sinä taiteilija tai ryijynkutoja,


tai talomaalari tai kodinsisustaja joka...




etsit hyviä värejä ja väriyhdistelmiä...



mene mustikkametsään.


Siellä on kaikki.

Hyviä elämänkertoja ja muistelmateoksia

Olen jo useamman vuoden ajan lukenut lähes pelkästään elämänkertoja tai omaelämänkertoja tai muistelmateoksia. En oikein tiedä miksi lukemiseni onkin näin vinoutunut. Jossain vaiheessa kaunokirjallisuus vain alkoi tuntua jotenkin kevyeltä, kun se oli kokonaan keksittyä. Runot tuntuivat täysin huuhaalta.

Harvoin olen jättänyt omaelämänkertaa kesken. Tekstissä on ollut imua, kun se on ollut itse koettua. Eiköhän se ole sama "totuudellisuus" joka näiden tosi-tv -ohjelmienkin suosiota selittää.

Tässä listaa lukemistani elämänkerroista ja muistelmateoksista.

* Wladyslaw Szpilman: Pianisti
- Selviytymistarina II-maailmansodan ajalta
- Polanski on tehnyt tämän pohjalta kuuluisan elokuvansa. Aikalailla elokuva tapahtumat poikkeavat kirjan tapahtumista, mikä oikeastaan vain lisää molempien kiinnostavuutta.

* Wieslaw Kielar: Anus mundi
- keskitysleirikuvaus

* Vuokko Niskanen: Mieheni Mikko ja minä

* Mies Reenkola: Mammanpojasta naisten mieheksi
- Parhaita lukemiani elämänkertoja. Suorastaan häikäilemättömän rohkea kuvaus, jossa kirjoittaja ei tunnu välittävän mahdollisista julkaisun jälkeisistä pahoista puheista (joilta hän ei säästynyt), vaan kirjaa omat virheensä itseään säästelemättä ja asiat niinkuin ne olivat.

* Lauri Tuomi: Aika on tallettaa 1
- Pappismiehenkin elämänkerta voi olla todella kiinnostava, tässä sen ensimmäinen osa. Toista osaa en ole vielä saanut käsiini.
- Etenkin kuvaus 30-luvun armeijasta jäi mieleen.

* Usko Viitanen: Laulujen Lunnaat
- Ryysyistä rikkauksiin -tyyppinen laulajan elämänkerta. Viitanen oli niin köyhistä oloista että sairasti lapsena riisitaudin ja joutui nuorena varastamaan ruokaa pysyäkseen hengissä.

* Jorma Ojaharju: Antti Litja Mies joka oppi sanoman EI
- Tästä on arvio toisaalla blogissa. Rehellistä tilitystä on aina hieno lukea.

* Sven Pahajoki: Leo Lastumäki, tarinoita elämän varrelta
- Tämän lukemisesta on jo useita vuosia mutta edelleen voin muistaa sen miten häpeilemättä ja rohkeasti Lastumäkikin käy läpi elämänsä vaiheita

* Ralf Sund: uhrataan puoluesihteeri

* Urpo Leppänen: Vaimoja, valtaa, vastuksia
- Leppäsenkin elämänkerrasta huokui suoruus. Varmaankin usein ihmiset ryhtyvät kirjoittamaan elämänkertaa tilanteessa, missä muu kuin rehellisyys ei tunnu tärkeältä.

* Martti Kainulainen: Taiteen takapihalta, teatterimuistelmat
- Kainulaisen muistelmista saattoi lukea riveiltä mutta myös niiden välistä katkeruudesta elämää kohtaan. Hän ei kokenut saavansa arvostusta työssään ja toivotut onnelliset eläkevuodet jäivät haaveeksi vaimon sairastuttua.

* Matti Otala: Uskalla olla viisas
- Tästä elämänkerrasta huokui sellainen omahyväisyys että harkitsin voisiko tätä edes sijoittaa "Hyviä elämänkertoja" -otsikon alle. Sitten päätin sijoittaa sen tähän juuri siksi.
- Alunperin tartuin tähän kirjaan jostain lukemastani arviosta, missä Otalan osuuden Kari Kairamon itsemurhaankin osin johtaneessa Nokian kriisissä arveltiin olleen merkittävän. Aiheesta ei kuitenkaan elämänkerransivuilla sen enempää ollut. Otala kehui Kairamoa jonka sanottiin kasvuhuumassa tehneen monia virheitä, ja lähti Nokiasta pian Kairamon kuoleman jälkeen.

* Aino Räty-Hämäläinen: Pohja se on miunkii säkis (Tapio Hämäläisen elämänkerta)
- Tapio Hämäläinenkin taisi olla mukana Edvin Laineen Pyynikin kesäteatteriin ohjaamassa Tuntemattomassa, josta myös Litja elämänkerrassaan kirjoittaa. Laine halusi mukaan samoja näyttelijöitä kuin elokuvassaan, vaikka nämä olivat jo aika iäkkäitä. Linnahan kuvasi kirjassaan parikymppisiä nuorukaisia. Näyttelijät ryhtyivät tästä syystä nimittämään työpaikkaansa "Pyynikin setäteatteriksi".

* Matti Saari: Kari Kairamo
- mikä saa menestyvän firman pääjohtajan ja elämässään menestyneen miehen päätymään itsemurhaan? Siihen kysymykseen lähdin hakemaan vastausta, kun tähän kirjaan tartuin.

Tolkuton kone, tolkuton pelko

YLE:

"Maailman suurin matkustajakone Airbus A380 vierailee syyskuussa Helsingissä. Kyseessä on Lufthansan opetuslento, jolla koulutetaan uuden jättikoneen ohjaajia.

Airbus A380 on maailman suurin matkustajakone, jonka pituus on 73 metriä ja siipien kärkiväli 79,8 metriä. Lufthansan tilaamassa versiossa on yhteensä 526 paikkaa. Koneen yläkerrassa on kahdeksan paikkaa ensimmäisen luokan matkustajalle sekä 98 paikkaa liikematkustajille. Alakerran turistiluokassa on tilaa 420 matkustajalle."

Mieleni täyttää kauhun sekainen ihailu. Tuntuu käsittämättömältä että tuollainen möhkäle voi pysyä ilmassa. Ja mikä romun ja ruumiiden määrä, jos se ei pysykään...



Ehkä juuri lentopelosta johtuu, että lentäminen kiehtoo. Ryhtyminen harrastamaan lentämistä olisi todennäköisesti suurin kuviteltavissa oleva tekoni. Se vaatisi itsensä ylittämistä siinä määrin, että ehkä se pitäisi juuri siksi joskus tehdä. Olisi toisaalta mielenkiintoista nähdä pysyisivätkö puikot käsissäni, vai lopettaisko käsieni hillitön tärina harrastuksen alkuunsa.



Lentopelkoni juontuu Madeiran lomamatkalta. Madeiran kenttä on niin lyhyt, että koneen on noustava siltä tankit puolityhjinä päästäkseen ylipäätään ilmaan.

Muistan sieltä lähdön kuin eilisen päivän. Sinne mennessäni olin vielä nauttinut lentämisestä.

Lähtökiihdytys oli lyhyt ja kiivas, koneen nokka nostettiin heti lähdön jälkeen lähes 45:n asteen kulmaan. Saaren jyrkkiä rinteitä vasten puhaltava merituuli aiheutti huomattavan vaapunnan puolelta toiselle, mikä yhdessä jyrkän nousukulman kanssa oli myrkkyä, sokeeraava elämys.



Kun vähän ajan kuluttua laskeuduimme hitaasti alemmas kohti Malagan kenttää täyttääksemme tankit, olin varma että putoaisimme.

Siitä lähtien kykyni rentoutua ja nautiskella lennoilla on ollut mennyttä. Koneeseen nouseminen aiheuttaa stressitilan, mikä on kestettävissä, mutta epämiellyttävä.



Viimeksi lentäessäni kaikki meni hyvin siihen asti kun pyörät irtaantuivat maasta. Kiitoradan tärisevän kyydin aikana tunsin vielä itseni rennoksi, mutta heti kun nousimme ilmaan, mieleni täytty hurja epäusko. Jostain alitajunnasta nousi väkevä tunne: tämä ei voi olla mahdollista, tämä ei voi onnistua, on mahdottomuus pysyä ilmassa näillä keinoilla.

Epäusko ja pelko vyöryivät ja suistivat järjen äänen tieltään. Ei auttanut ajatella koneen tekevän tämän matkan useita kertoja viikossa, tai että matkanteko oli lentäjille arjen rutiinia. Ei auttanut ajatella todennäköisyyksiä ja tilastoja, joiden mukaan kanootilla retkeileminen oli vaarallisempaa kuin lentäminen.


Mutta siitäkin selvittiin ja huomasin taas oppineeni jotain uutta. Sen että vaikka pelkää, ei sitä tarvitse näyttää, sen ei tarvitse antaa vaikuttaa käyttäytymiseeni. Omiin tunteisiin, kuohuviinkin, voi suhtautua kuin häiritsevään valoon tai ääneen.

Kun kuohuvat tunteet vyöryvät päälle ei niille mitään voi, ne täyttävät mielen ja peittävät alleen järjen valon. Tilanteen ollessa päällä, ei silti tarvitse unohtaa, että se on niiden luonne. Eikä sitäkään että ne menevät ohi, tunnekuohu on tilapäinen ilmiö. Ja siitä huolimatta voit toimia normaalisti, on vain keskityttävä vähän enemmän. Kun ottaa kahvia, on katsottava ettei läikytä housuilleen.

Tällainen suhtautuminen omiin tunteisiin ja erityisesti pelkoon on epäilemättä sukua sille, miten sodan aikana sotilaat joutuvat suhtautumaan omaan kuolemanpelkoonsa. Vaikka se on koko ajan läsnä, sen ei tarvinnut antaa vaikuttaa suoritukseen.

Ja tämä itsensä hallitseminen, se että huomaa tilanteessa kuin tilanteessa pystyvänsä toimimaan tarkoituksenmukaisesti ja oikein, tuo jonkinlaista tyydytystä. Sitä tuntee olevansa ankkurissa oleva laiva, joka ei kovillakaan myrskyillä hievahda paikoiltaan.

-

Kun kuohu on päällä ja se tuntuu vievän kaiken huomion, voi silti suunnata ajatuksensa toisaalle, voi kuvitella astuvansa ulos itsestään ja tutkiskella ulkopuolisen havainnoitsijan tavoin esim. lentopelon tuottamia mielikuvia, jotka alitajunta esille putkauttaa (joku sanoi että jopa 95% aivotoiminnasta tapahtuu tiedostamatta eli alitajunnassa).

Minulle lentopelko toi mieleen ihmeen kirkkaat kuvat hymyilevistä lapsistani. Huomasin miettiväni sitä hyvää arkea, iloja ja hienoja elämyksiä joita he kokisivat, sitä mukavaa elämää jota lapseni jatkaisivat, kun minä olisin poissa.

Mies ja hevonen

Roudasin vuoden parin ikäisiä tuulenkaatoja metsästä lähemmäs liiteriä. Traktorin peräkauhaan sai kerralla kettingeillä kiinni yhden ison rungon tai monta pientä rankaa. Piti tehdä siis monta reissua, työ edistyi hitaasti, mutta varmasti.

Etenkin isompien ja painavimpien runkojen kanssa piti välillä oikein pysähtyä miettimään miten homma hoituisi kätevämmin, mitä kautta puun ajaisi, miten saisi rungon ajouralle, miten runko olisi järkevintä kiinnittää ja niin pois päin.

Piti siis suorittaa ihan normaalia työhön liittyvää ajattelua.

Hommassa sai hienkin pintaan, piti käyttää toisinaan voimaa, kun kone ei ihan joka kohtaan taipunut.

Työ tuntui ihmeen terapeuttiselta, ihmismäiseltä, ihmisen kokoiselta. Eikä ihme, ovathan ihmiset varmaankin jo vuosimiljuunia ajaneet metsästä puuta pihaan ja käyttäneet työssään apunaan hevosia tai muita elikoita, eikä traktorin tulo ole itse työtä juuri muuttanut.

Tajusin että teen hommaa juuri samoin kuin kollegat muinoin tekivät.

Ihminen ei varmaankaan pitkään aikaan ole itse halunnut raataa, vaan on halunnut käyttää päätään ja kaikkia saapuvilla olevia apuvälineitä päästäkseen vähän helpommalla.

Kuitenkin ihminen ei ole menneinä vuosituhansina kokonaan päässyt ruumiillisen työn rasituksista (se on ollut mahdollista vasta viime vuosikymmeninä), vaan hän on väsynyt päivän työstä ja on siksi nukkunut yönsä hyvin. Niin nukuin minäkin.

Olen taipuvainen ajattelemaan että tuollainan puunajo tuntuu mukavalta juuri siksi, että se on meille lajityypillistä hommaa.

Kroppa rasittuu asianmukaisesti kuten työssä kuuluu rasittua. Kuitenkaan ilman taktista ja strategista pohdintaa, ei työ ole sujuvaa - joutuu siis käyttämään päätään. Ihminen ei varmaankaan voi olla perinpohjin tyytäinen itseensä, mikäli hänen työstään jompi kumpi puuttuu.

Kun päivä on päässään tulee kehon olla väsynyt, ja mielen levännyt, molemmat ovat saaneet ahkeroida. Olo on kuin olisi saanut paljonkin aikaan, työntekijä voi olla itseensä tyytyväinen. Tämä työn kahtiajako on epäilemättä kirjoitettu geeneihimme.

-

Niinpä katsonkin nykyään säälien motokuskeja jotka tietokoneen näyttöönsä tuijottaen, pehmustetuissa tuoleissaan istuen, radio pauhaten, suuren rautakouran tehdessä pääosan työstä, ovat etääntyneet kovin kauas siitä, mitä puun korjaaminen ja -ajo on ollut jo tuhansia, kenties kymmeniätuhansia vuosia.

Hevoseni.

Asta

Asta kävi Konneveellä.

Syksyinen pimeä ilta

Kännykkäkamerataidetta.