Käry kävi

Opettajalla oli seksisuhde oppilaaseensa, tiesi Stara.

Amerikan USA:ssa coloradolainen 31-vuotias naisopettaja

Courtney Bowles innostui vähän liikaa oppilaastaan. Heidät tavattiin muhinoimassa autossa

North Lake Parkin parkkipaikalla järven rannalla puolen yhdentoista aikaan yöllä. Ongelmalliseksi asian teki se, että oppilas oli vasta 16 vuotta vanha. Votkaa ja Spriteäkin oli mukana.

Opettaja pidätettiin epäiltynä lapseen kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallasta. Hän voi saada 4-10 vuotta vankeutta. Bowlesilla ei ole aikaisempaa rikosrekisteriä ja hän on todistajalausuntojen mukaan hyvä ja pidetty opettaja.

Officer Allegedly Found Loveland Teacher Naked With Student « CBS Denver

Bowlesilla on mies ja kaksi lasta.

Video aiheesta.

Järven nimi oli Lake Loveland.

-

Parkkisakko tekee kipeää

Pysäköimme kaupunkireissulla Anttilan katolle, koska olemme tavanneet siellä aina kaupunkireissuilla pysäköidä. Se on ollut kätevää ja maksutonta. Nyt parkkipaikalla vaadittiin pysäköintikiekko. Sitä ei autossamme ollut, joten päätin ostaa sellaisen.

Mennessäni hissiin näin joukon nuoria miehiä kirkkaissa liiveissään seisoskelevan parkkipaikalla. Tupakit paloivat ringissä. Mieleeni ei tullut, että juuri he olisivat pysäköinninvalvojia. Pysäköinninvalvojia he kuitenkin olivat.

Ostettuamme pysäköintikiekon, tytär juoksutti sen autoon, mutta sakkolappu oli jo ikkunassa.

-

Pysäköinninvalvonnan yksityistäminen on tuonut uutta ryhtiä sakottamiseen. Jo vanhastaanhan katujen varsilla valvonta on ollut kiitettävän tomeraa. Kaupungin kassaan on väärinpysäköijien toimesta varmaan tullut aimo siivu. Ehkäpä keskustan kaupatkin toivovat nyt lisätienestiä parkkipaikoiltaan ja palkkaavat yksityisiä pysäköinninvalvojia vahtimaan autoilijoita? Kalikka saattaa kuitenkin kalahtaa omaan nilkkaan.

Onkohan tehty tutkimusta, mitä parkkisakko oikeasti tulee maksamaan ja kuka sen maksaa?

Moni varmaan tekee saman päätöksen parkkisakon saatuaan kuin minä. Siirryn kuluttamaan toisaalle, jonnekin missä autokansaan suhtaudutaan suopeammin. Keskustan kauppojen liikevaihto ei siten minun toimestani enää kasva. Päinvastoin ne menettävät rahaa monin verroin parkkisakon verran.

Kaupunginkin kannattaisi miettiä parkkisakkopolitiikkaansa. Keskustan yrittäjät ovat jo vuosia eläneet sen uhan alla, että suuret automarketit vievät asiakkaat. En yhtään ihmettelisi, mikäli ahkerat pysäköinninvalvojat olisivat tahtomattaan edistämässä keskustan autioitumista, sillä markettien parkkipaikoilla ei sakkoja jaella. Monet saattavat tulkita sen asiakasystävällisyydeksi.

Parempi olisikin siirtyä jakamaan sakon sijaan varoituksia. Se olisi pehmeämpi ja asiakasystävällisempi tapa pitää väärinpysäköinnit aisoissa. Nykytekniikalla olisi varoituksista helppo pitää kirjaa ja antaa sakko vasta kolmannen varoituksen jälkeen.

Huoleni keskustan tulevaisuudesta on aito, sillä en ole katkera. Oman parkkisakkoni sain anteeksi. Löysin pysäköintikiekon ostotapahtuman todistavan kuitin taskuni pohjalta. Kirjoitin valituksen yksityiseen parkkiyhtiöön, liitin kuitin oheen ja valitukseni meni läpi.

Mutta automarketti sai silti uuden asiakkaan.

Matti ja suhdekohu

Taas ennennäkemätön mediaälämölö!

Gösta Sundqvist vältteli julkisuutta ja sanoi ettei julkisuudessa eläminen ole ihmisen elämää. Kun näkee sen sinnikyyyden ja laajuuden, millä media ruotii Matti Vanhasen (oletettujakin) naissuhteita, on helppo olla samaa mieltä hänen kanssaan.

On helppo kuvitella että Matti itse voisi varsin hyvin elää ilman sitä julkisuutta, jonka media vainollaan saa aikaan.

Surkuhupaisaksi tilanteen tekee se, että toimijat Matin ympärillä itse kiihdyttävät ja ylläpitävät mediakohua.

Tällä kertaa kohua ylläpitää hänen työnantajansa Perheyritysten liitto, joka säikähti (oletettua) työpaikkaromanssia ja ryhtyi heivaamaan romanssin naispuolista osapuolta ns. väljemmille vesille, peläten ongelmia joita esimies-alais -intiimisuhde toisi tullessaan.

Tästähän tietysti kansa intoutui lähestymään asianomaista liittoa runsain yhteydenotoin. Että miksikäs se on se suhteen naispuolinen osapuoli, joka heivataan, mutta miehelle ei koidu suhteesta mitään seurauksia?!

Kaiken takana on vanha kirjoittamaton sääntö jonka mukaan "kuormasta ei saa syödä". Ennen muinoin esimiesasemaan palkattavaa henkilöä (eli miestä) on usein evästetty sanomalla, että jos ryhdyt suhteisiin alaistesi kanssa (eli naisten), se tietää potkuja.

Tämän kiellon takana puolestaan on pelko, että esimies-alais -intiimisuhde aiheuttaa työpaikalla eriarvoisuutta, kyräilyä ja muita ongelmia.

Usein näin lienee käynytkin, mutta mahdollisia, vielä toteutumattomia ongelmia ei oikein voi ryhtyä torjumaan etukäteen, vaikka jossain sci-fi -elokuvassa kyllä herkuteltiinkin idealla, että rikolliset voisi pidättää jo ennen kuin he varsinaisesti ajautuvat rikoksen tielle.

Tämähän olisi yhteiskunnan kannalta kokonaisedullisinta, mutta hankala toteuttaa.

*

Milloin kannattaa erota - osa 2

Ihmissuhdepalstalta poimittua:

Vittu kun ei helpota yhtään.
Parina aamuna jo herätessä ollu semmonen täysin neutraali fiilis, että nyt
vois mennä jo rennommin. Mutta ei mee kauan kun alkaa taas tuo puristus
rinnasta ja kaikki on taas päälaellaan.
Tänään käytiin perheen kanssa vähän lenkillä. Oltiin lapsen kanssa
fillareilla ja emäntä käveli. Ihan ookoo-reissu, mutta mä olin lähinnä
sitten lapsen kanssa koko ajan, eikä emännän kanssa oikein mikäänlaista
kanssakäymistä. Silmiin en osaa katsoa ja on ollu varmaan aika hiljaista
hänellekin tämä aika. Ottaa kyllä todella raskaasti päähän, mutta raskasta
on myös fyysisesti.
Koitan jotenkin vältellä kaikenlaista yhdessäolemista - mutta en tiedä mistä
syystä. Edelleenkin tuo emäntä on hyvä ja hieno ihminen. Rakastan häntä,
mutta en enää sillä tavalla, kuin rakastavaisilta voisi edellyttää. Haluan
hänelle hyvää ja olen valmis vaikka mahdollisen eronkin jälkeen häntä
tukemaan olemaan tarvittaessa paikalla. Meillä on kuitenkin niin erilaiset
suunnat jotenkin elämässä, että nekin ristiriidat jotenkin ehkä vaikuttavat
asiaan. Raaka tyyliesimerkki vois olla, että mä haluaisin isomman telkkarin,
kun emäntä vois elää ilman. (tosin itsekään en teeveetä kattele oikeestaan
yhtään, mutta toi niinkun vertauskuvana).
Multa on vaan yksinkertaisesti ruuti nyt aivan loppu. Ikäänkuin syömme
toistemme energioita tms. En jaksa lapsenkaan kanssa niin hyvin - tulee
jossain yksinkertaisissa asioissa tiuskastua ja sitten pitää olla taas
anteeksi pyytelemässä.

Palloteltiin tossa illalla vielä semmosella pehmopallolla. Ihan kivaa oli
heitellä kolmistaan palloa, mutta molemmat aikuiset juttelivat sujuvasti
lapsen kanssa, mutta eivät keskenään. Tää alkaa olee jotenkin sitä vaille
valmista, että soom moro.
Sattuu vain joka paikkaan.

Yksi asia mikä näissä karkeiloissa aina tuppaa unohtumaan on se oma tahto.
Kun rupeaa tahtomaan sen sijaan että uumoilee ja odottelee jotain
tapahtuvaksi, se alkaa kummasti helpottaa. Ja yleensä alkaa myös tapahtua,
mikä helpottaa myös.

Vaikeampi asia on sitten se mitä tahtoa kun on kaksi tietä valittavana. Ja
näissä eroissa on valittava yleensä se lähteekö hakemaan omaa onnea vai
pistääkö kaiken peliin nykyisen perheen edestä. Ja edelleen vaikeaksi homman
tekee se että valitsee kumman tien tahansa, voi epäonnistua, eikä
välttämättä saa mitä tahtomalla lähti tavoittelemaan.

Nykyäänhän vallitsee tämä trendi että oma onni on se pääasia. Pitää saada
elämyksiä ja näin pois päin. Ja sehän se näitä avioerotilastoja kasvattaa.

Toinen trendi on se että vaaditaan kumppanilta aivan mahdottomia: pitäisi
olla hyvä vanhempi lapselle, hyvä puoliso, hyvä työihminen ja rakastaja ja
mielellään vielä rikas ja hauska.

Ja kolmas trendi on se, ettei nähdä sen oman käytöksen vaikutusta puolisoon.
Jos olet synkkä, ei siinä vierelläkään kukaan jaksa kovin iloinen olla. Jos
taas olet innostunut ja jaksat puuhata ja keksiä kivaa tekemistä viikosta
toisen (esim. lapsen kanssa) on siinä toisen paljon vaikeampi olla synkkä.

Pitäisi olla niitä periaatteita niin ei tarttisi olla niin eksyksissä.
Vanhaan aikaanhan niitä oli esim: sen minkä on Jumala yhdistänyt ei pidä
ihmisen erottaman - tai jotenkin noin. Nyt ei nuo korkeammat voimat ole niin
hyvässä huudossa.


*

Syksyn lehtiä

Viikon päivät erämaamökillä takana jälleen. Luonto on hiljentynyt kesän jälkeen, ei laula lintu, ei polski kalat, luonto oli jähmettynyt odottamaan talvea.




Joki virtasi, mutta aika tuntui pysähtyneen. Moneen päivään ei tapahtunut mitään merkittävää. Aurinko nousi aamulla kuuden jälkeen ja ilta seitsemältä oli jo lähes pimeää.

Sitten eräänä iltapäivänä, kun aurinko paistoi ja lämpimän oloinen tuuli puhalteli etelästä, alkoi tapahtua. Koivunlehdet päättivät nimittäin joukolla irtaantua oksistaan. Kuivina ne kahisivat sataessaan maahan, pian maan peitti lehtimatto, jonka päällä käveli kuin sukkasillaan.




Sitten tuuli laantui ja oli taas hiljaista ja rauhallista. Vain yläjuoksun koski solisi uupumatta.



Illalla oli kirkasta, arvasin että yöstä tulisi kylmä. Puolenyön aikaan taisi olla jo pakkasta.



Säätila muuttui dramaattisesti yön aikana. Illan kirkkaus ja kuulaus vaihtui aamuyöllä sumuun. Joesta oli noussut sankka usva joka peitti alleen lähitienoot. Sumu oli syrjäyttänyt pakkasen, sumussa oli lähes lämmintä.

Muistin rantatillallisen pojan kehuneenkin joskus, ettei heidän rantapellollaan koskaan vieraile halla. Tätä hän siis sanomisellaan tarkoitti.

Kuu paistoi valkoisen harson läpi.


--

Erämaa kutsuu

Vetäydyn taas viikoksi korpeen, yksinäisyyteen. Saan olla kahden itseni kanssa. Mitähän sekin sitten tarkoittaa?

Viimeksi huomasin että se voi tarkoittaa esim. sitä että on kahden ajatustensa ja kielensä kanssa. Jo parin päivän jälkeen nimittäin huomaa käyvänsä keskusteluja eri aiheista päänsä sisällä. Joskus keskustelussa opponenttina on joku todellinen henkilö, mutta se voi olla myös kuviteltu henkilö.

En siis oikeastaan ole yksin.

Lisäksi otan mukaan läppärin. Nettiyhteyttä ei ole, mutta koneen uumenissa on ääni- ja kuvatallenteita, joihin turvautua, jos hiljaisuus alkaa käydä voimille.

Yleensä se ei kylläkään ole syy tarttua koneen tarjontaan. Hiljaisuuden puute saattaa olla. On sama pistää kuulokkeet päähänsä ja nauttia elokuvasta, kun luonnonrauhaa ei ole. Erämaassakin nimittäin suoritetaan kiivaita metsätöitä, viimekesäisten myrskyjen jälkiä korjataan yhä.

Viimeksi kone mouruisi jonkun kilometrin päässä, sen ääni kantautui mökilleni oikein hyvin. Joskus kuuden maissa illalla se viimein rauhoittui. Ehdin käydä saunassa ja sytyttää tupakin, kun kone jälleen käynnistettiin. Välttämättömät huoltotoimenpiteet oli saatu tehtyä ja työ saattoi jatkua. Kone mourusi koko yön, syvä syksyinen pimeys ei sen tahtia haitannut.

Ajatuksena on kirjoitella aamupäivät, samoilla marja- ja sienimetsissä iltapäivät ja urakoida polttopuita illat. Saa nähdä miten hyvin lukujärjestys pitää.

Nautinko rauhasta? Kyllä. Kaipaanko silti seuraa? Kyllä. Mies ei voi yksinäisyydessä kovinkaan pitkää aikaa kaipaamatta ihmistä (naista) vierelleen.

Näin se vain menee.

Mutta Huovinenhan se kai jotenkin näin sanoiksi puki: ei pidä aina syödä kun on nälkä, ei pidä aina juoda kun on jano, pitää kärsiä kans.

Tämä tuntuu nyt hyvältäkin ajatukselta. Miksiköhän? Ehkä pohdin sitä itseni kanssa - erämaassa.

*

Nyrkkisääntö

Olen taipuvainen ajattelemaan että elämästä voi selvitä opettelemalla joitakin nyrkkisääntöjä, ja pelaamalla korttinsa noiden yksinkertaisten ohjeiden mukaan.

Mistähän tuollainenkin ajatus on päähäni pälkähtänyt...

Noh, olen jokatapauksessa suuri anekdoottien ja aforismien ystävä. Ne ovat kuin merimerkkejä jotka ohjaavat pysymään reitillä.

Seuraavassa lause jonka ei kai kuulunu kumpaankaan ryhmään, mutta kuuluu kuitenkin kategoriaan: viisaat nyrkkisäännöt.

"Yksityisyrittäjänä minun pitää saada muut uskomaan, että voimme tehdä yhteistyötä."

Ei mitään erikoista, kaikkihan tuon tietenkin tietää ja oppii jo alakoulussa. Haluan nostaa sen kuitenkin esiin. Lauseessa piilee ihmisten kanssa pärjäämisen idea. Jos sinulle tärkeät ihmiset uskovat, että kanssasi toimiminen johtaa toivottuun tulokseen, syntyy todennäköisesti jotain hyvää.


Ja mistähän tuon viisaan ajatuksen bongasin? Selviytyjistä, tosi-tv:stä.

Mistä vain voi löytää rakennuspuita elämälleen.

*

Mikä teitä naisia vaivaa?

Iltalehden mukaan Kapasilla ei mene hyvin. Monilla muillakin keski-ikäisillä pareilla on haasteita parisuhteessaan. Usein syyksi paljastuu keski-ikää lähestyviä naisia koskeva vaiva, josta lyhyt taudinkuvaus seuraavassa.

Kaikki on periaatteessa ihan ok. Perhe voi hyvin, rahasta ei ole puutetta, on autoa, puutarhaa, kakkosautoa, kesämökkiä, venettä, harrastuksia ja työtä. Mutta sitten eräänä päivänä herra saakin huomata, että rouva käynyt oudon kiukkuiseksi.

Vähän kaikesta on pientä sanomista, joskus tuntuu ettei milloinkaan asiat ole aivan rouvan mieliksi. Herra yrittää petrata ja puuttuu rouvan havaitsemiin epäkohtiin, mutta aina löytyy uusia.

Herra tiedustelee asiaa rouvalta, yrittää hahmottaa tapahtumakentää, vetää hajallaan olevia nyörejä ns. pakettiin ja kysyy esimerkiksi: miksi te olette nykyään niin kovin usein tyytymätön vallitsevaan tilanteeseen?

Mutta rouva ei lähde mukaan tähän leikkiin, hän ei ryhdy pelaamaan herran säännöillä. Sen sijaan hän kiinnittää herran huomion juuri siihen tai tähän yksittäiseen epäkohtaan, jonka juuri havaitsi ja josta juuri oli puhe. Herran kysmyksen hän leimaa asiasta lipsumiseksi, ehkä myös laiskuudeksi puuttua tomerasti kyseessä olevaan epäkohtaan.

Mistään asenteesta, näkökulman vääristymästä ei rouvan mukaan ole kyse, vain yksittäisistä epäkohdista, jotka pikimmiten vaativat korjausta. Rouva siis torjuu häneen itseensä kohdistuvat epäilyt mitä suurimmalla tarmolla.

Herra tyytyy tilanteeseen, ei lähde lääkäriin, ei varaa aikaa avioliittoneuvojalle, vaan antaa asian olla. Elämä jatkuu nitkahdellen vähän huonompana kuin se muuten muuten jatkuisi, siinä tapauksessa että rouva olisi tyytyväisempi.

Mutta kaikki ei silti jatku ihan entisellään. Koska rouvan tyytymättömyys on kroonista laatua, eikä riittävä tunnu koskaan olevan tarpeeksi, alkaa asiantila syödä miestä. Herralle iskee yhä useimmin päälle ahdistus ja pelko.

Ajatukset valtaa yhä useimmin epäilys, joka lyö itsetuntoa lekan lailla: en kykene enää tekemään rouvaa onnelliseksi. Kaikki tämä mitä on avioliiton aikana rakennettu, ei riitäkään rouvalle. Minä en riitä rouvalle, hiipii herran mieleen aamuyön hiljaisina tunteina, kun asiantila valvottaa.

Sitten herra ottaa kuin huomaamatta sen seuraavan askeleen. Se ei välttämättä ole edes tietoinen askel, eikä siihen välttämättä liity mitään provokaatiota rouvan taholta, mutta saattaa liittyä - esim. tapaamisia jonkun 21-vuotiaan pojanhuitelon kanssa. Herra ottaa askeleen ovelle, avaa sen ja parisuhteessa liimana ollut kahdenkeskinen luottamus livahtaa ulos pakkaseen.

Herra ehkä näkee tilanteen, mutta ei millään keksi, miten luottamus olisi palautettavissa.

Siitä lähtien rouvan huomiot eri epäkohdista eivät olekaan vain huomioita epäkohdista. Nyt ne lisäävät herran rouvan lojaalisuutta kohtaan tuntemaa epäluottamusta. Ja mikäli tilanne jatkuu, niinkuin se jatkuu, vähenee luottamus pian minimiin.

Niinpä kun rouva sitten lähtee tyttöjen kanssa illanviettoon, tai kavereiden kanssa salille, tai aamulla töihin, ei herra voikaan enää olla varma rouvansa uskollisuudesta. Ja jos ja kun arjessa ei muutoksia tapahdu, herra alkaa pian itseään suojellaakseen olettaa, että rouvalla on toinen mies kiikarissa ja että kaikki nämä monet huomiot eri epäkohdista, ovat vain merkkejä tästä, eivät huomioita sinällään.

Niinpä hän lopettaa epäkohtiin puuttumisen, hän ei enää korjaa sitä tuolin jalkaa joka lonksuu, hän ei vaihda niitä kesärenkaita vaikka on jo heinäkuu, hän ei vie koiraa, ei imuroi, ei tee ruokaa - vaan vie penskat mäkkiin.

Hän ei puutu epäkohtiin, koska olettaa, ettei mikään kuitenkaan muutu, elämä ei siitä parane. Tämä johtaa vääjäämättä syöksykierteeseen, sillä rouva vastaa herran saamattomuuteen lisäämällä äänenpainetta.

Epäluottamus syvenee, levenee ja vallitsee, ero kolkuttaa ovelle, vaikka edelleen kaikki on ihan ok: rahasta ei ole puutetta, on autoa, puutarhaa, kakkosautoa, kesämökkiä, venettä, harrastuksia ja työtä.

-

Mutta mikä on nimeltään tämä rouvan vaiva? Mistä on aiheutunut tämä tyttymättömyyden tunne? Onko hän katsonut ehkä liika unelmien poikamies tyyppisiä sarjoja? Vai onko vain ruvennut tekemään mieli jotain muuta, muuta kuin sitä mitä on?

*

Eka kerta

Ensimmäinen kerta on ainoa laatuaan. Siitä pitäisi osata ottaa kaikki irti. Moniko osaa?

Lapsena ja nuorenahan sitä ihminen tekee asioita ensimmäistä kertaa hyvin usein. Ja usein - etenkin nuorena - ensimmäinen kerta on se hankalin, juuri se kerta jonka tahtoo olevan ohi mahdolisimman pian, jotta pian tulisi se toinen ja kolmas kerta, jonka jälkeen voisi sanoa olevansa jo kokenut.

Ensimmisen kerran ainutlaatuisuuden tajuaa vasta vanhana, kun vain harvoin pääsee tekemään jotain ensimmäistä kertaa ja tajuaa, että juuri ensimmäisessä kerrassa piilee mahdollisuus isoon elämykseen. Toinen kerta ei yleensä tarjoa niin suurta elämystä, kolmas kerta on jo rutiinia.

Se joka elämän oikein ymmärtää, panostaa ensimmäiseen kertaan. Ei kannata rynnätä, vaan kannattaa valmistautua, sillä asiaa pohdittuaan ja asiasta selvää otettuaan, saa ensimmäisestä kerrasta enemmän irti, eikä jännitys tai pelko haittaa liikaa.

Ensimmäinen ajokerta polkupyörällä on jäänyt hyvin mieleen. Mikä huumaava onnistumisen tunne! Kun ensimmäisen kerran uskaltauduin ajamaan mopolla oikealle tielle, tuntui noin kolmenkympin vauhti nelosvaihteella käsittämättömän hurjalta.

Muistan hyvin miten nuorena täysi-ikäisyyden kynnyksellä naiset olivat elämän mystinen keskipiste. Kun joku sanoi että mies ajattelee naista 8:n sekunnin välein, muistan pohtineeni, olinko pervessi, kun ajatuksistani ei tuntunut löytyvän noin pitkiä naistaukoja.

Kun joskus sai sen luokan näteimmän tytön viereensä, tuntui että elämän suurin onni oli vain käsivarren mitan päässä, mutta silti tavoittamattomissa. Pian sain huomata, että mitä kiihkeämmin ensimmäistä kertaa odotti, sitä suurempi oli elämys.

Ensimmäinen kerta ei silti ole kerroista välttämättä se paras, mutta suurin elämys se voi olla.
Ensimmäisen lapsen syntymään liittyi monia pelkoja, vaikka asiaan oli aikaa valmistautua kokonaista yhdeksän kuukautta. Itse synnytyksessä mukana oleminen oli iso positiivinen elämys, vaikka puolison kärsimys ja huoli prosessin kaikinpuolisesta onnistumisesta, jätti selkeän leimansa tapahtumaan.

Tuntuukin siltä että ekaan kertaan on sisältynyt sitä enemmän kielteisiä tuntemuksia, mitä enemmän ikää on tullut. Puhdas riemu taisi jäädä sinne mopopoikuuden menettämiseen.

Ehkä kysymys on siitä että ensimmäiset kerrat harvenevat ja etääntyvät elämyksellisiin ääripäihinsä.

Vanhempana pääset ehkä kävelemään ensimmäistä kertaa elämässäsi pehmeällä vastapudonneiden koivunlehtien muodostaman lehtimaton päällä. Kokemus ei ole kovin äärimmäinen, siitä saatava nautinto on kohtuuden rajoissa.

Toisaalta lähiomaisen kuolema tulee usein vastaan ensimmäistä kertaa vanhemmalla iällä. Voi olla että juuri tämä on se piste, kun yksi jos toinen huomaa elämän viattomien onnen vuosien jääneen lopullisesti taa.

-

Mutta ensimmäisiä kertoja kertyy jatkuvasti. Vanhenemisen hyviä puolia on se, että harvenevista kerroista saa ehkä enemmän irti, kun niiden arvon ymmärtää. Ehkä ensimmäisen kerran ainutlaatuisuus on jotain joka kannattaa elämyksenä tallettaa mieleen, vaikka kysymyksessä olisi miten arkinen tapahtuma hyvänsä.

Tänä aamuna koin jotain ensimmäisen kerran ja sain voimakkaan elämyksen. Kokemus oli suorastaan ravisuttava.

Olin valmistamassa jälkikasvulle aamupalaa. Ja kuten aina pyrin nytkin noudattamaan mitä suurinta huolellisuutta ja hygieenisyyttä. En tahdo hutiloida, vaikka kyseessä olisikin vain arkinen aamupala. Tein aamupalan ns. sydämellä.

Paistoin kananmunia. Laitoin pannulle lorauksen terveellistä rypsiöljyä, annoin sen kuumentua ja rikoin kananmunan. Muna alkoi kuumalla pannulla heti hyytymään, siitä saatoi erottaa hyvän munan rakenteen: kiinteän keltuaisen ja kaksiosaisen valkuaisen kiinteämmän ja löysemmän osan.

Rikoin toisen munan pannulle ensimmäisen viereen ja näin heti että kyseessä oli ns. huono muna. Hyvän munan rakennetta ei ollut vaan valkuainen ja keltuainen tulivat munasta toisiinsa sekoittuneena vellinä. Vilkaisin munan kuoreen, sen pohjalla näin sinisenmustan ympyrän. Heti kohta aistin myös pilaantuneen munan hajun.

Kokemus oli lievästi sanoen sokeeraava. Haju levisi koko keittiöön. Lapsissa haju herätti jonkinasteista levottomuutta. Mieleen tuli apinalauma jonka lähestyvä vaara saa käyttäytymään hermostuneesti. Ihmettelin että he kuitenkin saattoivat syödä lautasellaan olleet aamupalat loppuun. Itsellä jäi kahvikuppi kesken.

Ensimmäinen kerta kun minulle käy näin, tuumin.

-

Onkohan niin että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä kehnommiksi käyvät ekat kerrat.

Jäivätköhän positiiviset, isot ekat kerrat sinne nuoruusvuosiin? Onko ihmisen vanhetessaan kohdattava vain isoja, negatiivisa ekoja kertoja? Jos positiivisa ekoja kertoja saa vastaansa, ovat ne välttämättä sieltä elämysten kevyimmästä päästä.

Toisin sanoen: ovatkohan järisyttävät uuden kokemukset vanhemmiten pääosin negatiivisia, kun ne lapsena ja nuorena olivat pääosin positiivisia?

Epäilen että jokin luonnonlaki tai matemaattinen todennäköisyys asiassa vallitsee ja määrää kohtaloamme tältä osin.

Ja jotenkin tuntuu että on hyvä tyytyä asiantilaan.

Ehkä keski-ikäisen ihmisen on positiivisten ekojen kertojen metsätyksen sijaan tyydyttävä muistelemaan nuoruden viattomuuden aikaa, jolloin elämä tarjosi uusia elämyksiä päivittäin ja uusia järisyttävän upeita ekoja kertoja ehkä jopa vuosittain.

Minäkin taidan taidan taantua muistelmaan sitä lämpimän elokuista iltaa, kun illan pimeydessä eräänä maagisen huumaavana hetkenä pääsin ensimmäistä kertaa puristamaan naisen rintaa.

Saakoon tämän huikean hetken muisto puhaltaa raikkaan tuulahduksen huoneilmaan, jossa yhä leijuu mädän munan tuoksu.

Tolkuton kone, tolkuton pelko

YLE:

"Maailman suurin matkustajakone Airbus A380 vierailee syyskuussa Helsingissä. Kyseessä on Lufthansan opetuslento, jolla koulutetaan uuden jättikoneen ohjaajia.

Airbus A380 on maailman suurin matkustajakone, jonka pituus on 73 metriä ja siipien kärkiväli 79,8 metriä. Lufthansan tilaamassa versiossa on yhteensä 526 paikkaa. Koneen yläkerrassa on kahdeksan paikkaa ensimmäisen luokan matkustajalle sekä 98 paikkaa liikematkustajille. Alakerran turistiluokassa on tilaa 420 matkustajalle."

Mieleni täyttää kauhun sekainen ihailu. Tuntuu käsittämättömältä että tuollainen möhkäle voi pysyä ilmassa. Ja mikä romun ja ruumiiden määrä, jos se ei pysykään...



Ehkä juuri lentopelosta johtuu, että lentäminen kiehtoo. Ryhtyminen harrastamaan lentämistä olisi todennäköisesti suurin kuviteltavissa oleva tekoni. Se vaatisi itsensä ylittämistä siinä määrin, että ehkä se pitäisi juuri siksi joskus tehdä. Olisi toisaalta mielenkiintoista nähdä pysyisivätkö puikot käsissäni, vai lopettaisko käsieni hillitön tärina harrastuksen alkuunsa.



Lentopelkoni juontuu Madeiran lomamatkalta. Madeiran kenttä on niin lyhyt, että koneen on noustava siltä tankit puolityhjinä päästäkseen ylipäätään ilmaan.

Muistan sieltä lähdön kuin eilisen päivän. Sinne mennessäni olin vielä nauttinut lentämisestä.

Lähtökiihdytys oli lyhyt ja kiivas, koneen nokka nostettiin heti lähdön jälkeen lähes 45:n asteen kulmaan. Saaren jyrkkiä rinteitä vasten puhaltava merituuli aiheutti huomattavan vaapunnan puolelta toiselle, mikä yhdessä jyrkän nousukulman kanssa oli myrkkyä, sokeeraava elämys.



Kun vähän ajan kuluttua laskeuduimme hitaasti alemmas kohti Malagan kenttää täyttääksemme tankit, olin varma että putoaisimme.

Siitä lähtien kykyni rentoutua ja nautiskella lennoilla on ollut mennyttä. Koneeseen nouseminen aiheuttaa stressitilan, mikä on kestettävissä, mutta epämiellyttävä.



Viimeksi lentäessäni kaikki meni hyvin siihen asti kun pyörät irtaantuivat maasta. Kiitoradan tärisevän kyydin aikana tunsin vielä itseni rennoksi, mutta heti kun nousimme ilmaan, mieleni täytty hurja epäusko. Jostain alitajunnasta nousi väkevä tunne: tämä ei voi olla mahdollista, tämä ei voi onnistua, on mahdottomuus pysyä ilmassa näillä keinoilla.

Epäusko ja pelko vyöryivät ja suistivat järjen äänen tieltään. Ei auttanut ajatella koneen tekevän tämän matkan useita kertoja viikossa, tai että matkanteko oli lentäjille arjen rutiinia. Ei auttanut ajatella todennäköisyyksiä ja tilastoja, joiden mukaan kanootilla retkeileminen oli vaarallisempaa kuin lentäminen.


Mutta siitäkin selvittiin ja huomasin taas oppineeni jotain uutta. Sen että vaikka pelkää, ei sitä tarvitse näyttää, sen ei tarvitse antaa vaikuttaa käyttäytymiseeni. Omiin tunteisiin, kuohuviinkin, voi suhtautua kuin häiritsevään valoon tai ääneen.

Kun kuohuvat tunteet vyöryvät päälle ei niille mitään voi, ne täyttävät mielen ja peittävät alleen järjen valon. Tilanteen ollessa päällä, ei silti tarvitse unohtaa, että se on niiden luonne. Eikä sitäkään että ne menevät ohi, tunnekuohu on tilapäinen ilmiö. Ja siitä huolimatta voit toimia normaalisti, on vain keskityttävä vähän enemmän. Kun ottaa kahvia, on katsottava ettei läikytä housuilleen.

Tällainen suhtautuminen omiin tunteisiin ja erityisesti pelkoon on epäilemättä sukua sille, miten sodan aikana sotilaat joutuvat suhtautumaan omaan kuolemanpelkoonsa. Vaikka se on koko ajan läsnä, sen ei tarvinnut antaa vaikuttaa suoritukseen.

Ja tämä itsensä hallitseminen, se että huomaa tilanteessa kuin tilanteessa pystyvänsä toimimaan tarkoituksenmukaisesti ja oikein, tuo jonkinlaista tyydytystä. Sitä tuntee olevansa ankkurissa oleva laiva, joka ei kovillakaan myrskyillä hievahda paikoiltaan.

-

Kun kuohu on päällä ja se tuntuu vievän kaiken huomion, voi silti suunnata ajatuksensa toisaalle, voi kuvitella astuvansa ulos itsestään ja tutkiskella ulkopuolisen havainnoitsijan tavoin esim. lentopelon tuottamia mielikuvia, jotka alitajunta esille putkauttaa (joku sanoi että jopa 95% aivotoiminnasta tapahtuu tiedostamatta eli alitajunnassa).

Minulle lentopelko toi mieleen ihmeen kirkkaat kuvat hymyilevistä lapsistani. Huomasin miettiväni sitä hyvää arkea, iloja ja hienoja elämyksiä joita he kokisivat, sitä mukavaa elämää jota lapseni jatkaisivat, kun minä olisin poissa.

Mies ja hevonen

Roudasin vuoden parin ikäisiä tuulenkaatoja metsästä lähemmäs liiteriä. Traktorin peräkauhaan sai kerralla kettingeillä kiinni yhden ison rungon tai monta pientä rankaa. Piti tehdä siis monta reissua, työ edistyi hitaasti, mutta varmasti.

Etenkin isompien ja painavimpien runkojen kanssa piti välillä oikein pysähtyä miettimään miten homma hoituisi kätevämmin, mitä kautta puun ajaisi, miten saisi rungon ajouralle, miten runko olisi järkevintä kiinnittää ja niin pois päin.

Piti siis suorittaa ihan normaalia työhön liittyvää ajattelua.

Hommassa sai hienkin pintaan, piti käyttää toisinaan voimaa, kun kone ei ihan joka kohtaan taipunut.

Työ tuntui ihmeen terapeuttiselta, ihmismäiseltä, ihmisen kokoiselta. Eikä ihme, ovathan ihmiset varmaankin jo vuosimiljuunia ajaneet metsästä puuta pihaan ja käyttäneet työssään apunaan hevosia tai muita elikoita, eikä traktorin tulo ole itse työtä juuri muuttanut.

Tajusin että teen hommaa juuri samoin kuin kollegat muinoin tekivät.

Ihminen ei varmaankaan pitkään aikaan ole itse halunnut raataa, vaan on halunnut käyttää päätään ja kaikkia saapuvilla olevia apuvälineitä päästäkseen vähän helpommalla.

Kuitenkin ihminen ei ole menneinä vuosituhansina kokonaan päässyt ruumiillisen työn rasituksista (se on ollut mahdollista vasta viime vuosikymmeninä), vaan hän on väsynyt päivän työstä ja on siksi nukkunut yönsä hyvin. Niin nukuin minäkin.

Olen taipuvainen ajattelemaan että tuollainan puunajo tuntuu mukavalta juuri siksi, että se on meille lajityypillistä hommaa.

Kroppa rasittuu asianmukaisesti kuten työssä kuuluu rasittua. Kuitenkaan ilman taktista ja strategista pohdintaa, ei työ ole sujuvaa - joutuu siis käyttämään päätään. Ihminen ei varmaankaan voi olla perinpohjin tyytäinen itseensä, mikäli hänen työstään jompi kumpi puuttuu.

Kun päivä on päässään tulee kehon olla väsynyt, ja mielen levännyt, molemmat ovat saaneet ahkeroida. Olo on kuin olisi saanut paljonkin aikaan, työntekijä voi olla itseensä tyytyväinen. Tämä työn kahtiajako on epäilemättä kirjoitettu geeneihimme.

-

Niinpä katsonkin nykyään säälien motokuskeja jotka tietokoneen näyttöönsä tuijottaen, pehmustetuissa tuoleissaan istuen, radio pauhaten, suuren rautakouran tehdessä pääosan työstä, ovat etääntyneet kovin kauas siitä, mitä puun korjaaminen ja -ajo on ollut jo tuhansia, kenties kymmeniätuhansia vuosia.

Hevoseni.

Ero!

BB-Antti antoi lausunnon eronsa syistä:

"Luonteemme eivät kohtaa, mutta ihmisinä molemmat ollaan mahtavia."

No se.

Hyvä painajainen

Näin yöllä pitkästä aikaa kunnon painajaisen. Hyvän painajaisen merkki on, että se jää yleensä hyvin mieleen ja sen nähtyään on vielä herättyäänkin hyvän tovin unen ahdistavissa tunnelmissa.

Unessa olin junassa ja juttelin iloisesti tuttavajoukossa. Pysähdyimme asemalle missä hoksasin että kaikki tavarani olivat aivan levällään. En millään ehtisi koota vaatteitani vaatekaapista (?) ja muita elintärkeiltä tuntuvia ympäriinsä siroteltuja pikku tavaroitani laukkuun ennen kuin juna taas pysähdyttyään jatkaisi matkaa.

Huhkin hiki päässä raivoisasti ja keräilin epätoivoisesti tavaroita laukkuuni. Tungin vaatekaapin vaatteet laukkuuni henkareiden kanssa, mikä ei lainkaan onnistunut ja vain hidasti lähtöäni.

Tilanne oli hyvin ahdistava, sillä olin jäänyt jo tovereistani ja juna uhkasi viedä minut ties minne tuntemattomaan.

Koska pakkaaminen ei sujunut annoin jotenkin periksi, vaikka juna seisoi yhä asemalla. Kiinnitin huomioni pöydällä olevaan avoimeen käsilaukkkuun. Pakatessani oli eräs mummo poistunut vessaan ja jättänyt laukkunsa pöydälle. Ryhdyin miettimään josko laukussa olisi varastettavaa esim. paksu lompakko ja pohdin vilkuillen samalla mummon perään uskaltaisinko penkoa laukun sisältöä.

-

Heräsin ahdistuneena ja vähän ihmettelin tuota lompakko -sivujuonta joka ei tuntunut kuuluvan kuvioon.

Analysoin unen niin että juna oli elämä, josta ihmiset jäivät pois eli kuolivat. Itse halusin kaikin keinoin siis liittyä noihin pois jääjiin, mutta aikani ei ilmeisesti vielä ollut, kun en ehtinyt.

Tosin juoni jäi tältä osin auki. Unen päättyessä juna seisoi vielä asemalla, sen ovet olivat vielä houkuttavasti auki. Itse olin varkausaikeen jähmettämä ja vilkuilin vuoroin mummon perään, vuoroin ikkunan läpi jo tyhjentynyttä asemapihaa.

Varkausaie oli ilmeisesti alitajunnan tuote sen johdosta, että elämässäni näkisin niin mielelläni onnistuvani etenemään menestykseen keplottelemalla tai sattuman kautta enkä kovalla työllä tai omilla lahjoillani, joiden olemassaosta on lisäksi vahvoja epäilyksiä.

Aurinko laskee taas osa 2

Aurinko laskee Kalajoen hiekkasärkilläkin, missä päivisin oli meno kuin venäläisessä elokuvassa, kun kiireettömät helleasuihin pukeutuneet lomailijat käyskentelivät sivistyneesti rantahietikolla.

Moni ei uskaltautunut uimaan. Vesi kun oli viileähköä, vaikka koko heinäkuun on aurinko porottanut sälyttäen ennennäkemättömän ja kokemattoman helteen pohjolan kuumaan tottumattoman kansan niskaan.




Mutta ihana ilta sai ja ilma viilentyi. Ja aurinko laski taas ja myös laskeutui rantahietikolle ihana rauha. Lomailijat olivat vetäytyneet koppeihinsa, ranta oli lähes autio. Vain pari uskalikkoa kahlasi kikattaen pyrkien uintisyvyyteen jo varsin kaukana rannasta.

Minä katselin henkeä haukkoen auringonlaskua ja annoin kameran soida.




Leirintäalue-kokemus oli hämmentävä.

Toisilleen tuntemattomat ihmiset joutuvat oleilemaan toistensa läheisyydessä ja sehän ei jähmeältä suomalaiselta luontevasti suju. Havaittavissa ei ollut lainkaan siitä rehvakkaasta tuttavallisuudesta, jota caravaanarien sanotaan viljelevän.

Ihmiset kyräilivät toisiaan. Omia puuhailtiin vain muutaman metrin päässä naapurista aivan kuin ketään ei olisi lähimaillakaan. Tervehtimään pyrkivälle käännettin selkä tai toinen poski.

Oma reviiri vallattiin päättäväisesti ja siitä pidettiin kiinni.

Jollakin oli asuntoauton tai -vaunun kylkeen pystytettäväksi teltta, toiset tyytyivät asettamaan tuolit, pöydän ja pallogrillin merkiksi valtaamastaan parista neliömetristä. Kaikkein härskeimmät rajasivat alueensa naruin, kangas- tai jopa risuaidoin.

Epäjärjestys

Takapihallani on kaamea epäjärjestys.

Vuosia sitten kaadettujen puiden latvat ovat sikin sokin rankojen ja halkomista odottavien haapapöllien kanssa. Vuosia sitten hankitut isot kaapelikelat lahoavat kaiken keskellä. Kottikärrytkin ovat kaatuneet, rikkinäinen lastauslava makaa unohdettuna sivummalla.

Erikoista asiassa on se että vasta nyt tulkitsin tuon näkymän epäjärjestykseksi.

En siis ole aiemmin tuhansia kertoja tilanteen nähdessäni kokenut tarvetta muutokseen. Kaikki osaset ovat tuntuneet olevan paikoillaan siinä missä ovat. Ei ole tuntunut siltä että halkomattomat puut olisi pitänyt pinota seinän viereen eikä siltä että vanhat latvat pitäisi vetää syvemmälle metsään piiloon katseilta.

Kaikki on siis tuntunut olevan paikoillaan mutta vielä enemmänkin: olen nähnyt tuossa kaikessa kauneutta. Pöllit, latvat, kasvit, neulaset ja muut maan roskat ovat niitä katsoessani muodostaneet kauniita sommitelmia.

Näin aina ohikulkiessani ja tänäkin aamuna kun oikein tarkastelemalla tarkastelin tuota näennäistä kaaosta. Jälleen kaikki tuntui asettuvan kohdilleen, osaset asettuivat paikoilleen, kaikki oli kuten niiden pitikin olla.

Eikä vain niin, vaan jälleen löysin takapihan kaaoksesta kokonaisuudessaan ja sen eri osista montakin sommitelmaa, josta olisi voinut tehdä taulun seinälleen.

Puut muodostivat vinojen viivojen rytmin, johon niiden pyöreys toi somaa pehmeyttä. Mieleni ei siis kaivannut erityisesti vaaka- tai pystyviivoja tuohon sommitelmaan, joita olisin saanut pinoamalla puut.

Värimaailma harmaan, vihreän ja ruskean sävyineen oli maltillinen kuin taiteilijan tarkasti harkitsema. Kaapelikelojen pyöreä muoto oli hieno lisä kokonaisuuteen, niiden ruosteiset kohti tavasta törröttävät raudat sopivat kokonaisuuteen täysin. Kaatuneessa, neulasensa pudottaneesta kuusenlatvuksessakin huomioni kiinnittyi ensimmäisenä sen mehevään ruskeuteen, se oikein hehkui auringon kilossa.

Koin siis esteettistä nautintoa kaaoksesta, rappio oli kaunista ja vasta pitkän tovin kuluttua tuotti näky mieleeni ikäviä asioita alkaen epäjärjestyksen havainnosta päätyen moraaliseen paheksuntaan omasta laiskuudesta.

-

Miten pitkälle asiat ovat niinkuin tulkitsemme niiden olevan?

Voiko ihminen tosiaankin tuntea olonsa millaiseksi tahansa olivat olosuhteen millaiset tahansa? Onko onnemme tai surumme vain tulkinnasta kiinni? Eivätkö asiat olekaan itsessään jotakin. Eivätkö syntymäpäivät olekaan aina kivoja, tai koiran kuolema aina surullinen tapaus?

Tosiasiahan on että keskitysleireissäkin monet kykenivät olemaan ainakin ajoittain onnellisia. Toisaalta miljonäärikin jolta ei näytä mitään puuttuvan, saattaa ajautua itsemurhaan. Ihminen tulkitsee olosuhteet omaksi hyväkseen tai omaksi tuhokseen.

Miksi niin usein omaksi vahingokseen? Mikä mahtaa määrätä tulkinnan suunnnan: mikä määrää tuntuuko elämä ahdistavalta kaaokselta, vai tuottaako sen monimuotoisuus meille mielihyvää?

Onko kaikki kiinni aivojen kemiasta, johon itsellä on vain rajattu mahdollisuus vaikuttaa?

-

Vai olenko vain itä-suomalaista sukujuurta, jonka huoletonta elämäntyyliä joku vääräleuka luonnehti sekaisen pihan nähdessään: "kun tavara kädestä johonkin putoaa, siihen se myös jää."

Tyypillinen itä-suomalainen takapiha?

Kuumaa

YLE:

"Helteisessä Suomessa mitattiin tänään maanantaina kesän lämpöennätyksiä. Iltapäivällä Puumalassa mittari nousi 33,7 asteeseen, mikä on Suomen lämpimin lukema 50 vuoteen. Myös Hämeenlinnassa Lammin Evolla mittari nousi 33,2 asteeseen. Helteet jatkuvat ainakin tämän viikon. "

Jouduin kyytipojaksi kaupunkiinmenijöille. Odotellessani kotiinpaluuta pakenin supermarketin viileyteen.

Oli jotenkin hellyttävää kokea sanatonta yhteenkuuluvuutta pullonpalautusjonossa .

Siinä me elämästä rasittuneet keski-ikäiset jonotimme yhdessä punaniskaisten olemistaan häpeilevien vanhusten ja korkokenkiin ja tiukkoihin toppehin ahtautuneiden teinityttöjen kanssa sulassa sovussa.

Haahuillessani hitaasti sinne tänne kaupan ihanasta viileydestä nauttien huomasin, että grillilihatiskien meheviä tuotteita koristivat oranssit alennushintalaput.

Lopettavatko ihmiset grillaamisen kun helle ylittää tietyn rajan?

Hyvä keli

Lämmintä, aurinkoa, hentoinen tuuli, ei itikoita, ympärillä luonnon vehreys.

Siinä kaikki.

Elämä niminen vankila

Lukiokaveri otti yhteyttä. Intouduin etsimään muitakin entisiä koulukavereita ja tein jännittävän havainnon. Nyt kaksikymmentäviisi vuotta lukion päättymisen jälkeen kaikilla on se puoliso, lapsi (tai kaksi tai kolme) ja omakotitalo.

Siis anteeksi, ihanko kaikilla?

Piti ihan pysähtyä miettimään asiaa. Että kuinka meille näin kävi, kuinka niin on voinut käydä kaikille? Ei silti että perheen perustamisessa ja ylläpitämisessä olisi mitään vikaa mutta...

Tuliko kenellekään mieleen lukion hikisiä tunteja istuessaan, että täältä päästyämme joudummekin elämä nimiseen putkeen, joka johtaa meidät lopulta kovin samankaltaiseen elämäntilanteeseen, yhteen pisteeseen vähän kauempaa katsottuna.

Eiköhän yksi jos toinenkin meistä tuuminut jättävänsä lukion jälkeen vanhempien ohjaileman arkisen taaperruksen jälkeensä ja loikkaavan vapaaseen maailmaan kuin hieho keväiselle pellolle. Eiköhän yksi jos toinenkin meistä nähnyt elämän mahdollisuuksien viidakkona josta ei voinut millään arvata mitä se toisi tullessaan.

Tuskin meistä kukaan arvasi miten ennalta-arvattaksi elämä sitten lopulta muodostui. On se työ, lapset, talo, auto ja kesämökki, pari ulkomaan matkaa vuodessa ja firman pikkujoulut.

Onko elämä tosiasiassa vankila, jossa omien valintojen osuus on loppujen lopuksi aika mitätön? Enemmän elämänkulkua määrääkin se mitä vuosimiljoonien kuluessa on geeneihin kirjoitettu.

Viettimmekö meitä tosiasiassa ohjaavat? Ja onko elämä tosiasiassa vain selviytymistä tilanteista, joihin viettimme ovat meidät vieneet?

-

Hyvä puoli tässä on tietysti se, että jos ja kun se luokkakokous viimein järjestetään sinä luokkasormukseen kaiverrettuna päivänä, ja kun niitä menneitä muistellaan ja nykypäivää kerrataan, ymmärtävät kaikki toisiaan oikein hyvin.

Yhteinen kokemus

"Elokuvan alkaessa muutamien autojen parit olivat jo nojautuneet toisiinsa." (HS 1.6.2010)




Nuoripari elokuvissa, miehet iltanuotiolla, korttirinki kapakassa, henkilökunta pikkujouluissa... Sitäkö kaikissa haetaan: yhteistä kokemusta? Tuntemusta siitä että ollaan samalla aaltopituudella tuon toisen kanssa?

Niinkö yksinäisiä me tosiasiassa olemme, että inhimillisen kanssakäymisen keskeinen pyrkimys on päästä jakamaan yhteinen tunne ja näkemys asioista. Tämäkö on kaikenkarvaisten yhdistysten ja seurojen perustava voima? Yksinäisyyden karkoitus.

Ja toisin päin: onko lohduttominta elämässä se, jos monivuotinen ystävä ei ymmärräkään miksi haluat vaihtaa auton uuteen kun entinenkin on ihan hyvä, tai miksi seuraat "Salattuja elämiä", tai mikä sinua formula ykkösissä oikein innostaa.

Tai miksi petät vaimoasi vaikka sinulla on niin ihana perhe?

Onni

Elämän ylin onni on varmuus siitä,
että sinua rakastetaan sinun itsesi takia
- tai tarkemmin sanottuna, itsestäsi huolimatta.

Victor Hugo