Onko Lapissa liikaa poroja?

Pöyrisjärven pohjoispuolella valtakunnan rajan tuntumassa laitumien kuluminen näkyy satelliittikuvissa. Norjan puolella jäkälää vielä on, Suomen puolella poroaitaa ei.

Saamelaisalueella elää tällä hetkellä poroja jo niin paljon, että enää hyvin harvat tokat selviävät talvesta pelkän luonnonravinnon varassa. Kesäisin porot elävät ja tulevat toimeen hyvin ilman jäkälää. Talvella jäkälä olisi niiden luontainen ruoka. Jos se ei riitä, niitä on ruokittava.
 

Porolaitumien kuluminen ei ole mikään uusi asia. Poronjäkälien peittävyys on koko poronhoitoalueella selvästi laskenut 1950-luvulta lähtien. Yrjö Kortelaisen kirjassa " Entistä Enontekiötä" kuvataan Pöyrisjärven ympäristön laidunten kulumisen tapahtuneen jo ennen sotia.

1960 - 1970 -lukujen taitteessa jäkälälaitumet kuluivat loppuun ja porokanta kääntyi laskuun. Kun jäkälikkö sitten taas elpyi, lisääntyivät porotkin. Nykyisin tämä luontainen säätelymekanismi ei toimi, sillä poroja ruokitaan talvisin. 

Juuri lisäruokinta mahdollistaa ylisuurten porokarjojen ylläpitämisen. Vaikka porot eivät talvisaikaan rasittaisikaan laidunalueita, liikkuvat ne kuitenkin muun ajan vuodesta vapaana ja kuluttavat samaa kasvillisuutta, jolla niiden tulisi selvitä yli talven, maa- ja metsähallituksen eläkkeellä oleva tarkastaja Jouni Kitti kirjoittaa blogissaan.

Poroluku

Juuri talvilaidunten kunnon perusteella maa- ja metsätalousministeriö määrittelee kullekin paliskunnalle suurimmat sallitut poroluvut. Jos jäkälälaidunten tilan todetaan heikentyneen, se tulisi johtaa poroluvun laskemiseen.

Poroja oli Suomessa vuonna 2001 185 000. Maa- ja metsätalousministeriön asettama porojen sallittu enimmäismäärä oli vuosina 2000–2009 203 700 yksilöä. Ministeriö vahvisti kaikessa hiljaisuudessa viime vuonna enimmäismäärän myös seuraavalle kymmenvuotiskaudelle. Se pysyi samana.

Näin siitä huolimatta että maa- ja metsätalousministeriön omien selvitysten ja tilastojen mukaan porotaloudella ei enää mene huonosti, mitä on aiemmin pidetty poromäärän laskun esteenä. Sen sijaan ministeriönkin selvitysten mukaan laitumet voivat huonosti. Ministeriö perustelee päätöstään talviruokinnan lisääntymisellä. Sen uskotaan auttavan talvilaitumia toipumaan.

Porotalouden muuttuminen

Jo pitkään jatkunut porojen ylilaidunnus on voimakkain maastoa kuluttava tekijä, mikä näkyy jäkälikköjen lähes täydellisenä katona Käsivarressa.

Osasyyllinen porotiheyden kasvuun ovat kasvaneet kustannukset. Ennen vanhaan porokarjat olivat yleensä aika pieniä ja perheiden hoitamia. Poronomistajat elivät monipuolista luontaistaloutta. 

Nykyään porotaloudessa joudutaan vastaamaan yhä kasvaviin kustannuksiin, on haettu jatkuvaa kasvua. Tämä on johtanut siihen, että on olemassa paliskuntia, joissa ei ole yhtään päätoimista poromiestä, vaan kaikki ovat sivutoimisia.

Jäkälä

Saamelaisalueen kuluneimmat porolaitumet löytyvät Enontekiön ja Utsjoen tunturipaliskunnista.

Pohjoisten tunturipaliskuntien alueelta vähiin käynyt jäkälä on kaikkien tunnustama ongelma. Poromiehet syyttävät laitumien kulumisesta muita maankäyttäjiä, lähinnä metsätaloutta, vaikka ylälapissa ei metsätaloutta harjoitetakaan.

Jäkäliköiden kuluminen on Norjan puolella vaihtelevaa ja riippuu paljon vanhoista sukualueista. Alueiden rajamailla ja joissain kohti Suomen rajaa vasten jäkäliköt ovat Norjassa erinomaisessa kunnossa.

Jäkälikkö on tuottavimmillaan kohtuullisesti laidunnettuna, jolloin jäkälä ei ikäänny liikaa mutta toisaalta jäkälien sekovarret säilyvät nopean uusiutumisen kannalta riittävän pitkinä. Tällä hetkellä jäkälikkö on poronhoitoalueilla pääosin korkeintaan puolen sentin korkuista. Kunnollista jäkälikköä on meiltä vaikea löytää.

Oman lukunsa porojen laidunnukseen aiheuttavat tuholaiset.  Muutama vuosi sitten uutisoitiin, että Ylä-Lapissa kytee vakava tuholaisten, porojen ja ilmaston lämpenemisen aiheuttama luonnonmuutos.

Tällä hetkellä ylilaidunnuksen seurauksena vuosikymmeniä sitten tunturimittaritoukkien tuhoamille alueille ei ole vieläkään koivu palannut takaisin: porot syövät koivujen vesat vuodesta toiseen.

Ylilaiduntaminen on ongelma, joka tunnustetaan yleisesti. Porotalouden saaminen tasapainoon luonnon kanssa olisi kaikkien etu.

Lähteet:

http://www.luomus.fi/kasvitiede/putkilokasvit/tutkimus/enontekio/uhanalaiset.htm

http://www.elisanet.fi/kitit/jkitti/

http://www.elisanet.fi/kitit/jkitti/img/galdoaivi1.jpg

http://vaellusnet.com/turinat/viewtopic.php?p=53991

http://www.inarinpaliskunnat.org/muistio.html

http://www.kookas.fi/articles/read/1755

http://www.kho.fi/paatokset/53740.htm

http://www.metla.fi/aikakauskirja/full/ff10/ff101039.pdf

http://keskustelu.suomi24.fi/node/1918875

Maastoon merkitty raja

Valtakunnan raja Pöyrisjärven pohjoispuolella.

Halusin tietää mikä selittää sen, että satelliittikuvissa on käsivarren seutuvilla valtakunnan raja erottuu omituisen selvästi.

Ja sain vastauksen: Se johtuu poroista.

"Jep, kyllä tuo poroista johtuu. Suomen puolelta on kaikki vaalea jäkälä syöty ja rajan takana sitä vielä on. Vaikka kovin harvinaista on se, että Norjan puolella on jäljellä yhtään jäkälää. Siellä poroja on liikaa yli 30 000 kappaletta ja sitä määrää ei luonto enää elätä, vaan poroja kuolee siellä jo nälkään. Vasat ovat siellä paljon pienempiä kuin Suomessa ja tässä rajalla on valtava porojen paine tälle puolelle. Kaiken aikaa yrittää tuhansia Norjan poroja päästä tälle puolelle rajaa, mutta tässä tien varressa kulkeva poroaita estää niitä pääsemästä syvemmälle Suomeen.

Ihmettelin kerran kauan sitten (muistaakseni vuonna -95) kesällä Norjassa ajaessani, kaukana näkyvää selvää rajaa, jossa toisella puolella oli mustaa ja toisella vihreää. Sanoin kaverille, että mikähän tuollaisen noin terävän värieron on aiheuttanut. Lähemmäs päästessämme huomasin, että tien vieressä kulki poroaita ja aidan takana oli tuhansittain poroja. Kesäyössä koko tunturin rinne näytti liikkuvan ja kaikki vihreä oli syöty ja maa oli tallattu mustalle mullalle. Aivan karmean näköistä... "

Poroaita valtakunnanrajan tuntumassa.

Luontokuvaa

Aina oppii uutta

Tykkylumi painaa paljon: parikymmenmetrisessä kuusessa tykkylunta voi olla reilut kolme tonnia.

Syksyn lehtiä

Viikon päivät erämaamökillä takana jälleen. Luonto on hiljentynyt kesän jälkeen, ei laula lintu, ei polski kalat, luonto oli jähmettynyt odottamaan talvea.




Joki virtasi, mutta aika tuntui pysähtyneen. Moneen päivään ei tapahtunut mitään merkittävää. Aurinko nousi aamulla kuuden jälkeen ja ilta seitsemältä oli jo lähes pimeää.

Sitten eräänä iltapäivänä, kun aurinko paistoi ja lämpimän oloinen tuuli puhalteli etelästä, alkoi tapahtua. Koivunlehdet päättivät nimittäin joukolla irtaantua oksistaan. Kuivina ne kahisivat sataessaan maahan, pian maan peitti lehtimatto, jonka päällä käveli kuin sukkasillaan.




Sitten tuuli laantui ja oli taas hiljaista ja rauhallista. Vain yläjuoksun koski solisi uupumatta.



Illalla oli kirkasta, arvasin että yöstä tulisi kylmä. Puolenyön aikaan taisi olla jo pakkasta.



Säätila muuttui dramaattisesti yön aikana. Illan kirkkaus ja kuulaus vaihtui aamuyöllä sumuun. Joesta oli noussut sankka usva joka peitti alleen lähitienoot. Sumu oli syrjäyttänyt pakkasen, sumussa oli lähes lämmintä.

Muistin rantatillallisen pojan kehuneenkin joskus, ettei heidän rantapellollaan koskaan vieraile halla. Tätä hän siis sanomisellaan tarkoitti.

Kuu paistoi valkoisen harson läpi.


--

Mustikkametsässä

Sinä taiteilija tai ryijynkutoja,


tai talomaalari tai kodinsisustaja joka...




etsit hyviä värejä ja väriyhdistelmiä...



mene mustikkametsään.


Siellä on kaikki.

Aurinko laskee taas

Vaikka aurinko laskee joka ilta, saa sen tenhovoima toistuvasti harrastelijakuvaajan etusormen painelemaan kameran laukaisinta lähes kouristuksenomaisesti.

Minäkin painelin. Yksi onnistui kuvasarjasta, sekin suurinpiirtein.



Vaikka yritin kuvankäsittelyohjelmassa kaikin keinoin saada näkyviin kaikki ne punaisen, vihreän ja sinisen sävyt jotka minua tämän kertaisessa auringolaskussa erityisesti ihastuttivat, on lopputulos keltaisen lattea ja kaukana alkuperäisestä elämyksestä.

Mutta ihan kiva silti. Auringonlasku oli hieno, se hehkui oranssia valoa ja valaisi hienosti varvikon. Tämä on hyvä muisto mieleenpainuvasta hetkestä.

Onkohan näiden auringonlaskukuvien kanssa vähän sama juttu kuin omista lapsista otettujen kuvien kanssa? Itse niitä jaksaa selailla tuntikausia, satunnaisen vieraan niillä saa kyllästymään kymmenessä minuutissa.

Ilta vaihtuu yöksi joen varressa

Vietin alkukesästä joitakin päiviä yksin joenrantamökissä.

Illankähmyssä asetuin laiturille ja istuin hiljaa paikoillani. Onki oli vedessä muodon vuoksi. En juurikaan keskittynyt kalastamiseen vaan tyydyin vaihtamaan madon kun ahvenet olivat nyppineet edellisen pois koukusta.

Luonto oli jotenkin hämmentävästi elämää täynnä. Jatkuvasti tapahtui jotain: hiiri kahisi heinikossa takanani, korppi lensi vaakkuen ylitseni, kalat polskivat. Pienet salakat hyppivät vedenpinna yläpuolellakin. Parhaalle laskin viisi peräkkäistä loikkaa. Linnut lauloivat puissa, eipä noita tunnistanut. Miksihän niidenkin opettelu on jäänyt...

Vesilinnut sukeltelivat vain parin kymmenen metrin päässä minusta. Ne menivät pitkäksi aikaa veden alle ja kävivät silloin tällöin pinnalla ja sukelsivat jälleen. Pinnalla niitä oli kerrallaan vain yksi tai kaksi.

Sen tähden luulinkin että lintuja oli ensin vain kaksi, sitten korjasin arvioni kolmeen. Lopulta kun emo vei poikueensa editseni laskin että emon lisäksi poikasia oli viisi. Linnut eivät vähääkään häiriintyneet olemassaolostani, mielihyvin panin merkille sulautuneeni osaksi luontoa.



Ilta vaihtui yöksi, ilma viileni hieman, valo väheni hieman.

Sitten luonnon rauhan rikkoi veden läiskähdys ja emolinnun rääkäisy. Saukon perkele oli ilmestynyt jostain jahtaamaan jo yöpuulle asettuneita lintuja. Emolintu houkutteli sen perässään ylävirtaan, poikaset olivat piiloutuneet jonnekin alavirtaan. Saukko kävi kohdallani kerran pinnalla ja hävisi sitten näkyvistä.

Pian oli taas rauhallista. Vain itikat inisivät, niitä riitti.

Istuntoni kesti 3-4 tuntia. Matoja kului 5 kpl. Ei saalista.

Ja se vesilintu oli telkkä.


-

Merimetso ja muita meren asukkeja 3

Uutisissa tänään:

"Merimetsojen metsästys on ollut Ahvenanmaalla sallittua toissa vuodesta lähtien.

Metsästyksen tarkoituksena on vähentää merimetsokantaa ja pienentää niiden kalastajille aiheuttamaa haittaa."

Eli

Samaan aikaan kun manner-Suomessa kiistellään siitä josko merimetsosta mahtaa olla lainkaan haittaa kalastajille, on Ahvenanmaalla asia tunnustettu jo aikoja sitten ja ryhdytty toimiin.

Ja toimissa on myös onnistuttu, kantaa on onnistuttu pienentämään.

-

Erikoisesti, vai pitäisikö todeta että Suomen jäykkäniskaisille viranomaisille hyvin tyypilliseen tapaan, merimetso on silti ja edelleen rauhoitettu lintulaji, jota ei saa vahingoittaa eikä häiritä ilman viranomaisten erikseen myöntämää lupaa.

Vesipropagandaa

-


Joskus vanhoja lehtiä selatessa tulee eteen tavallista mielenkiintoisempi ja pohdinnan arvoisempi teksti. Mutta ei juuri koskaan mainoksissa. Tänään kävi kuitenkin niin: tässä suora lainaus Kemiran mainoksesta Latu ja polku lehdessä vuodelta 2003.

Juomavedessä melominen on harvinaista herkkua

Maan pinta-alasta peräti 70 % on veden peitossa. 97% maailman vesivaroista on suolaista merivettä ja ainoastaan noin 3 % on juomiseen ja viljelyyn soveltuvaa makeaa vettä. Siitäkin suurin osa on jäätyneenä. Suomalaiset ovat varsin etuoikeutetussa tilanteessa, sillä monien vesistöjemme vesi on sellaisenaankin juomakelpoista.


Makea vesi on perusta kaikelle elämälle, joten vesivarojen varjelminen ja likaantumisen estäminen on elintärkeää. Maailmanlaajuisesti puhtaan juomaveden niukkuus on yksi suurimmista ongelmista.

Jokainen EU:n kansalainen käyttää vuodessa 3000 kuutiota vettä. Talousveden kulutus on kuitenkin häviävän pientä verrattuna ravinnontuotannon aiheuttamaan kulutukseen. 70 % ihmisen käyttämästä vedestä menee ravinnontuotantoon. Esimerkiksi yhden vehnäkilon kasvattaminen vaatii 1,3 kuutiota vettä. Myös teollisuus kuluttaa vettä valtavasti, erityisen paljon jäähdyttämiseen.

Vain vaivaiset 0,01 % maailman vesivaroista soveltuu sellaisenaan juotavaksi: virtojen, jokien ja pohjavesistöjen vesivarat.

Puhdas vesi on tärkein luonnonvara. Kaikkialla.

"

Lyhensin tekstiä.

Luontohetki

Viime talvena kävelin lammen rantaan. Kevättä oli jo ilmassa. Hanki oli vajentunut, mutta pälvipaikat olivat harvassa. Ilta jo hämärsi. Halusin tietää joko jäät olivat piankin lähdössä.

Lähelle rantaa oli vähän hankala päästä, sillä sulamisvedet olivat nostaneet lammen pintaa. Sinne kuitenkin tahdoin. Siitä oli tullut jonkinlainen päähänpinttymä. Ihan vedenrajaan piti aina päästä töllistelemään ja tutkailemaan järven tilaa, tunttui että pusikkoa ei saanut olla näkymän tiellä.

Saappaita en niiden epämukavuuden takia viitsinyt lyhyillä muutaman tunnin metsäretkillä käyttää. Niinpä en yleensä välittänyt siitä että jalat kastuivat. Saappaattoman vaeltajan retkillä se ikäänkuin kuului asiaan. Kengät olivat valikoituneet sellaisiksi että niillä oli ihan hyvä kävellä märkänäkin.

Lämpimillä keleillä saappaattomuus ei haitannut, mutta tällä kertaa oli kovin kylmä, nollan seutuvilla, yöksi tulisi pakkanen, ja kun oli luntakin ei ajatus jalkojen kastumisesta viehättänyt. Ajattelin olla tarkkana.

Näin jo kaukaa että lampi oli lähes kokonaan jäässä. Vain laskujoen suulla oli sula paikka. Sinne siis.

Yritin lähestyä rantaa mahdollisimman varovasti ja ääntä päästämättä, jotta luonnorauha ei olisi häiriintynyt. Ja kovin hiljaista olikin. Ei pikkulintujakaan näkynyt, eikä edes jälkiä lumessa. Missä lie hirvetkin mesoivat tähän aikaan kevättalvesta...

Mutta vaikka yritin asetella jalkani, solahti kenkä kuitenkin hangen läpi suomaahan, joka oli veden peitossa. Jäinen korpilammen vesi levisi varpaisiin. Mitäpä siitä, onpa tuota tapahtunut ennenkin. Ja olihan toinen jalka vielä kuiva.

Rantaan oli vielä kymmenkunta metriä. Joenranta kasvoi pientä rankapuuta ja ohutta risua. Panin merkille että puiden juurilla maa oli aina vähän enemmän muuta maata koholla, niistä kohdin oli siis löydettävissä kuivaa maata.

Loikin puulta puulle, risulta risulle. Tarrauduin kiinni ohueen puuhun ja loikkasin sitten seuraavalle. Mutta sitten hyppy jäi vajaaksi, tarrauduin vesaan, mutta se taipui ja horjahdin pois kuivalta mättäältä ja toinekin jalka upposi kylmään veteen.

Eipä tarvinnut enää varoa. Luovuin hitaan etenemisen taktiikastani ja kahlasin lopun matkan joen suulle.

Jalat märkinä, jäisessä vedessä seisten panin merkille laskevan auringon hehkuvan, kovan ja satumaisen valon joka tuntui irrottavan eteeni levittäytyvän maiseman olevaisuudesta ja nappasin kuvan...