Vetäydyn taas viikoksi korpeen, yksinäisyyteen. Saan olla kahden itseni kanssa. Mitähän sekin sitten tarkoittaa?
Viimeksi huomasin että se voi tarkoittaa esim. sitä että on kahden ajatustensa ja kielensä kanssa. Jo parin päivän jälkeen nimittäin huomaa käyvänsä keskusteluja eri aiheista päänsä sisällä. Joskus keskustelussa opponenttina on joku todellinen henkilö, mutta se voi olla myös kuviteltu henkilö.
En siis oikeastaan ole yksin.
Lisäksi otan mukaan läppärin. Nettiyhteyttä ei ole, mutta koneen uumenissa on ääni- ja kuvatallenteita, joihin turvautua, jos hiljaisuus alkaa käydä voimille.
Yleensä se ei kylläkään ole syy tarttua koneen tarjontaan. Hiljaisuuden puute saattaa olla. On sama pistää kuulokkeet päähänsä ja nauttia elokuvasta, kun luonnonrauhaa ei ole. Erämaassakin nimittäin suoritetaan kiivaita metsätöitä, viimekesäisten myrskyjen jälkiä korjataan yhä.
Viimeksi kone mouruisi jonkun kilometrin päässä, sen ääni kantautui mökilleni oikein hyvin. Joskus kuuden maissa illalla se viimein rauhoittui. Ehdin käydä saunassa ja sytyttää tupakin, kun kone jälleen käynnistettiin. Välttämättömät huoltotoimenpiteet oli saatu tehtyä ja työ saattoi jatkua. Kone mourusi koko yön, syvä syksyinen pimeys ei sen tahtia haitannut.
Ajatuksena on kirjoitella aamupäivät, samoilla marja- ja sienimetsissä iltapäivät ja urakoida polttopuita illat. Saa nähdä miten hyvin lukujärjestys pitää.
Nautinko rauhasta? Kyllä. Kaipaanko silti seuraa? Kyllä. Mies ei voi yksinäisyydessä kovinkaan pitkää aikaa kaipaamatta ihmistä (naista) vierelleen.
Näin se vain menee.
Mutta Huovinenhan se kai jotenkin näin sanoiksi puki: ei pidä aina syödä kun on nälkä, ei pidä aina juoda kun on jano, pitää kärsiä kans.
Tämä tuntuu nyt hyvältäkin ajatukselta. Miksiköhän? Ehkä pohdin sitä itseni kanssa - erämaassa.
*
