perjantai 12. syyskuuta 2008

Aika käy - kello kuluu

*

Kukaan ei tästäkään varoittanut. Halaistua sanaa ei tästä puhuttu ympäristöopin tunnilla. Sinä, opettaja Anttonen, luulitko hyvinkin evästäväsi oppilaitasi tulevaa elämää varten!?

*

"Kellojen katselu näyteikkunoissa on mukava tapa kuluttaa aikaa."

*

Kun olin nuori tunnit ja minuutit matelivat. Miten monina iltapäivän oppitunteina tulikin kaihoten tuijotettua ulos ikkunasta ainoana palavana toiveena päästä pian pois tunkkaisesta huoneesta kuulemasta opettajan loputtoman tylsää luentoa. Kello näytti jämähtäneen paikoilleen.

Mutta kun täytin neljäkymmentä huomasin viikkojen, kuukausien, vuosienkin suorastaan kiitävän.


*

"Minä olen vasta 19-vuotias ja kriiseilen jo nyt! Ryppyjäkin on, etenkin silmien ympärillä! Ja muutenkin tuntuu että kohta olen jo liian vanha tekemään mitään kivaa."

*

Sanotaan että ajan kulumisen näkee lapsissa ja niin sen tosiaan näkee. Ajan kulumisen kiihtymisenkin näkee. Yhtäkkiä lapsi jonka vielä vähän aikaa sitten veit kantamalla sohvalta omaan sänkyyn, onkin aivan liian pitkä syliin nostettavaksi. Ei voi kun ihmetellä vuosien katoamista.

Toinen keino yrittää hahmottaa ajan kulumista ovat suuret onnettomuudet jotka jäävät mieleen. En ollut eilen uskoa korviani kun kuulin että kaksoistornien romahduksesta oli kulunut jo seitsemän vuotta!




Estonian onnettomuudestakin on kulunut jo aika huikonen (28.9.1994), mutta kuka muistaa Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen?

Minä muistan...

*

Kaksi huomiota:

1) Kun muistelee tilannetta missä oli kun isot onnettomuudet tapahtuivat, huomaa että ihmeen vähän sitä loppujen lopuksi on itse muuttunut. Tuntuu että olen hyvin lähellä sitä pikkupoikaa, joka ei voinut uskoa todeksi, että yksi räjähdys voi hävittää kymmeniä ihmisiä. Enää ei vain ole äitiä vieressä, jolta kysyä kysymyksiä joihin ei ole vastauksia.

Olen myös edelleen hyvin lähellä sitä nuorta isää, joka aamun varhaisina tunteina kävi herättämässä vaimonsa ja lapsensa lukiessaan tekstiteeveestä Estonian onnettomuudesta.

Lisääntynyt tieto ja kokemukset eivät näyttäisi muuttavan ihmistä juurikaan.

Ehkä minustakaan ei tule katkeraa vanhusta jos oikein pinnistän, jos kykenen edelleen säilyttämään sisälläni yhteyden siihen pikkupoikaan, joka järkyttyneenä katseli savuavia raunoita mustavalkoisesta televisiosta patruunatehtaan räjähdettyä.


2) Ajan kulumisen merkitys kasvaa sen käydessä vähiin. Seitsemänkymmentä täyttänyt sukulaiseni ihmetteli, miten nopeasti kaikki oli käynyt - tarkoittaen mennyttä elämäänsä. Huomio sai hänet mietteliääksi. En tohtinut kysyä mitä hän mahtoi pohtia. Harmittiko, kaduttiko jokin?

tiistai 9. syyskuuta 2008

Eräs katu...

********

...kaukana kotoa.

Klikkaa tosta.

Ja tosta.

Ja vielä tosta.

Tuntuu melkein kuin olisit itse pistäytynyt paikan päällä.


Big Broblem 08

Big Brother 08 -ohjelma on ehtinyt jo ensimmäisiin häätöihin, ja yhä mietin miksi hemmetissä sitä oikein seuraan. Asiaa ei ole ihan helppo perustella edes itselleen, saati muille.

Ja mikä kumma ylipäätään aiheuttaa tuon tarpeen perustella itselleen ohjelman seuraamista lukuisilla järkisyillä, mikä on tämä häpeä?

En ole asiassa yksin. Keskustelupalstoilla ohjelman fanien kesken tulee tavan takaa vastaan toteamus, ettei lähipiiri ymmärrä BB:n seuraamisen mielekkyyttä, tai että koko asia on pitänyt kavereilta salata.

Miksi siis?

Kysehän ei ole lainkaan siitä, että pitäisin talon asukkaiden jutuista. Päin vastoin, useasti päälimmäisenä on syvä myötähäpeän tuntu, kun nuoret asukkaat setvivät välejään tai jutustelevat tyhjänpäiväisyyksiä.

Paljasta pintaakin on nähtävissä perin vähän, puhumattakaan siitä etteivät talon naispuoliset asukkaat ole selvästikään tulleet valituiksi ulkoisin perustein.

Talon miespuolisten asukkaiden valinnoissa puolestaan on selvästi enemmän kiinnitetty huomiota tähän puoleen - harmi ettei minua heidän paljas pintansa vähääkään kiinnosta.

Ei siis ole helppoa selittää, mutta selittää pitää?

Ehkä puran ongelmaa esimerkin kautta.

Eilinenkin lähti käyntiin tarkastamalla subin sivuilta mitä asukkaat olivat yöllä puuhanneet ja mistä puhuneet eilisen häädön jälkeen. Noilla sivuilla uskolliset fanit ylläpitävät ällistyttävän tarkkaa ja puolueetonta seurantaa talon tapahtumista aamun varhaisesta ilta myöhään ja yöhön. Sieltä voi käydä tsekkaamassa mitä kukin on puuhannut ja kenen kanssa, mitä on keskusteltu, miten Big Brother on määräyksillään asukkaita alistanut.

Kävin siis läpi BB-asunnon tilanteita tunti tunnilta, siitä kuinka ne ja nuo hermoilivat tulevaa häätöäänestystä ja miten joku ei ollut lainkaan pahoillaan kun tuo ja tämä joutui häädetyksi, ja miten samaan aikaan toiset vuodattivat katkeria kyyneliä.

Perin lapsellista toimintaa siis näin aikuisen silmin. Muutaman viikon aikana nämä nuoret ovat jo onnistuneet vetämään suhteensa täysin solmuun hyvinkin tyhjänpäiväisten helposti sovittavissa olevien erimielisyyksien vuoksi - tai sitten kiintyneet, ystävystyneet ja ihastuneet johonkuhun, jota eivät tosiasiassa lainkaan tunne, mutta jonka lähtö tuntuu lähes kuolemaan verrattavalta menetykseltä.

Ja kuinka ollakaan subin sivuilta löytyi taas pohdittavaa ja uusi ajatus siitä miten helposti ryhmän jäsen voikaan ajautua ryhmän ulkolaidalle ja tulla potkaistuksi lopulta pois koko joukosta.

Kaiken keskiössä oli tällä kertaa häätöäänestyksessä mukana ollut Marko. Hän oli tietenkin helpottunut oltuaan vaarassa joutua lähtemään, mutta saatuaan juuri kuulla saavansa jäädä. Toiset hänen ympärillään itkivät silmät punaisina juuri häädetyn "ystävän" perään.

Tilanteestaan johtuen Marko ei pystynyt samaistumaan toisten suruun, eikä kyennyt omaa hyvää oloaan peittämään - kuten asianmukaista olisi ollut, vaan hymy karehti hänen huulillaan toisten ympärillä vetistellessä. Sen lisäksi hän - toisten vielä niiskutellessa - yritti aloittaa keskustelun jostain täysin tilanteeseen liittymättömästä asiasta, kukaan ei hänen aloitteeseensa tarttunut. Marko vaikeni nolona yrittäen ottaa kasvoilleen ilmeen, joka paremmin vastaisi ryhmässä vallitsevaa tunnelmaa.

Ei ole vaikea ennustaa Markolle vaikeuksia. Hänestä voidaan jo tämän perusteella ryhtyä puhumaan pahaa selän takana ja jollei Marko kykene tekemään korjausliikettä, nousemaan ryhmässä esiin jotenkin positiivisesti, voi hän olla seuraava lähtijä.

On lähes varmaa että juuri tämä yksityiskohta pitää yllä mielenkiintoani ohjelmaa kohtaan taas seuraavat päivät. On mielenkiintoista seurata miten Marko - joka on joukon vanhimpia - selviytyy. Onnistuuko hän voittamaan ailahtelevan ryhmän empatiat puolelleen, vai saako lopullisesti "omituisen kaverin" leiman otsaansa.

Koko BB:ssähän on kysymys joukon sisälle pääsemisestä. Ja kääntäen ja ehkä myös oikeammin: siinä on kyse siitä ettei jää joukon ulkopuolelle.

Vain ihminen joka ei ole liian omituinen, jolla on tilannetajua ja joka on empaattinen, voi onnistua pysymään talossa. On tuskallista katsoa miten tavallinen kaveri, jolla on ihan terveet mielipiteet, voi joutua ryhmän keskiöstä pois, kun samaan aikaan imelyyteen asti empaattinen sössöttäjä voittaa kaikki puolelleen.

Markon huono hetki sai minut taas ihmettelemään, miten tärkeä osa sosiaalisuutta (ja tällä tarkoitan tässä porukkaan sopeutumista, sen sisälle pääsemista ja siellä pysymistä) noinkin häilyvä käsite kuin "tilannetaju" on.

(Ja sivumennen sanoen juuri tilannetajun puute on minunkin polullani usein ollut se juuri johon olen kompastunut. Tämä henkilökohtainen näkökulma tietysti lisää mielenkiintoani em. ohjelmaa kohtaan.)

Voi käydä, että ihminen joka jo on sisällä porukassa ja kaikkien hyväksymä, esittää jossain ratkaisevassa tilanteessa yhden lauseen, joka ei vastaa muiden asukkaiden tunnelmaa. Toiset vastaavat lauseeseen tyypillisesti hiljaisuudella - ja lausuja on heti porukasta ulkona tai ainakin vaarassa pudota porukan ulkopuolelle.

Vaikka porukasta putoaminen on ainakin näennäisen pienestä kiinni, ovat jotkut jäsenet ihmeen tiukasti kiinni sisäpiirissä. Ehkä heidän määräävin piirteensä on se, ettei heillä ole juuri pahaa sanottavaa kumppaneistaan. Heillä ei siis oikeasti ole. He ohittavat kanssakilpailijoiden huonot puolet ja unohtavat ne. Tosin selkeästi hyökkäävä käyttäytyminen tai epäystävällisyys saa tietenkin heidänkin tuomionsa.

Silti asiaa ei voi olla ihmettelemättä. Eikö ihmistä pitäisi arvoida kokonaisuutena, punnita hänen sanomisiaan ja tekemisiään tasapuolisesti jotta hänestä voisi muodostaa kuvan? Eikö tasapuolisen kuvan luominen olekaan itsestäänselvyys, onko se päinvastoin yhdentekevää, pääasia onkin tulla kaverin kanssa toimeen?


--

Eli näin. Onnistuinkohan vastaamaan kysymykseen?

maanantai 8. syyskuuta 2008

Milloin kannattaa erota - Kyökkipsykologiaa osa1

Joskus kuulee eroavan pariskunnan sanovan, että erottiin "yhteisymmärryksessä" ja että "ollaan edelleen ystäviä".

Ensikuulemalta tämä tuntuu käsittämättömältä. Tuntuu ettei aviopari joka näin toteaa, ole koskaan pitänytkään toisistaan - saati rakastanut toisiaan.

Mutta kun pureutuu asiaan huomaa että tunnelmat tosiaan eroavat sekä voimaltaan että lajiltaan riippuen siitä, mitä ikäkautta eroava ihminen edustaa.

*

Jos olet hyvin nuori - alle parikymppinen - voi rakkaus livahtaa elämääsi takaoven kautta samalla kun tutustuu vastakkaisen sukupuolen saloihin. Kun on päästy intiimille alueelle muuttuu kaveri ehkä yhdessä yössä joksikin muuksi ja ryhdytään seurustelemaan, koska tuntuu että näin tämän kuuluukin mennä. Samalla entinen elämänmuoto bileineen ja ystävien kanssa vietettyine hetkineen saa jatkua entiseen malliin.

Ja kun syksy saa onkin jo uudet tuulet, uusi opiskelupaikka tai muuten vain eri mieli, ja jompi kumpi katsookin, ettei seurustelu vastaa enää sen hetkisiä tarpeita. Ja vaikka toinen osapuoli saattaa kipuilla, pelastaa hänet monesti suuremmilta sydänsuruilta tuo elämäntyyli, kaverit ja uudet potentiaaliset seurusteluehdokkaat, joita parikymppisten markkinoilta ei puutu.

*

Tätä seuraava ikäkausi on sen sijaan edellistä oleellisesti ongelmallisempi eroamisen kannalta.

Syykin on selvä: ihmisen luontainen pariutumisvietti hakee toteutumistaan. Asia onkin äkkiä vakava, haetaan kumppania, isää tai äitiä tuleville lapsille - tietoisesti tai tiedostamatta.

Kun asia on vakava, ovat tunteetkin voimakkaammat. "Rakkaus" tulee mukaan peliin ehkä voimakkaampana kuin teini-iässä. Sen voimalla "sitoudutaan." Ja vaikka joku on sanonut että rakkaus kestää vain 2000 päivää, poikii se kuitenkin sitoutumisen ja yhdessäolon tuomat onnenhetket. Idea jälkikasvusta joka aluksi voi olla tiedostamatta taustalla, tuo elämään tarkoituksen - siinä on pohja jolla askeltaa ja jolle rakentaa. Ja kun lapset tulevat mukaan kuvioon, on sitoutuminen kuin itsestään ehkä se suurin eteenpäin vievä voima.

Juuri tähän ikäkauteen kuuluvat ne hurjat uutiset siitä miten perheen isä tappoi äidin, lapset ja koirankin ennen kuin päästi itsensä päiviltä. Ja samassa uutisessa viimeisillä riveillä todetaan eroprosessin olleen jo käynnissä.

Nyt eroaminen ei enää onnistukaan ilman jomman kumman (tai molempien) kokemaa suurta tuskaa. Ero saattaa tuntua elämän lopulta, se on seinä tulevaisuuden edessä, sen yli ei pääse, sen läpi ei näe. Jätetty voi joutua epätoivon valtaan, tulevaisuus pelottaa ja pelko muuttuu kuin itsestään vihaksi toista kohtaan.

Ja viha voi olla hurja. Viha joka kumpuaa siitä, että jotakin jonka piti olla arvokkain asia maailmassa - oma perhe - on nyt hajonnut ja hajotettu. Rakkaus jonka piti olla suurin ja ikuinen tunne on maahan poljettu.

Itsekäs kolmekympinen tuntee enemmän tuskaa itsensä (rakkauden), vähemmän itsekäs lastensa (perheen) vuoksi. Lapsethan lähes aina kärsivät eroissa, kaltoinkohdellulle vanhemmalle ero sitä vastoin voi olla myös helpotus, joillekin jopa pelastus.

Väitän että riippumatta avioliiton laadukkuudesta, monikaan ihminen ei saa tehtyä eroa yhdentekeväksi ja helpoksi itselleen, hän ei voi päästä kokonaan irti myllerryksestä, mikäli hän menee eroamaan kolmekymppisenä.


*

Mutta toisin ovat asiat jos ihminen malttaa odottaa sen kymmenen vuotta. Neljäkymmentä kun päjähtää lasiin, ovat lapset jo isoja, keittävät aamupuuronsa itse, nousevat kouluun ja kulkevat jo omia polkujaan.

Ja jos aviopari ei ole katsonut eteensä, ja pitänyt varaansa, on parisuhteeseen voinut luikerrella kyllästyminen.

Tätä astetta vakavampi on se saldo jonka nelikymppinen - viittäkymmentä lähestysessään - tekee katsoessaan taaksepäin, tarkastellessaan mennyttä elämäänsä. Jos tästä joutuu antamaan itselleen huonot pisteet, jos joutuu toteamaan etteivät niistä nuoruuden kuvista ja unelmista monetkaan toteutuneet, on helppo kohdistaa kriittinen katsanto kumppaniin.

Jostain syystä nelikymppisen on myös helppo uskotella itselleen, ettei elämä ole mennyt niin kuin piti, vaikka juuri niinhän elämä menee. Jokainen valinnoillaan vaikuttaa elämäänsä, ja jokaisen ominaisuudet ja ympäristö määrää, että näin tämän pitää mennä ja näin se meni. Mutta silti haave paremmasta saattaa äkkiä olla se voimakkain tunne nelikymppisen elämässä, ja selitys ja syy on jostain haettava.

Näiden lisäksi on vielä kolmas seikka, joka muuttaa näkemyksen erosta totaalisesti. Sitä voisi kutsua "mopo-ilimiöksi." Tämä on kaikille mopo-pojille tuttu käsite, syntyy siitä kun bensojen viimeisiä huikosia tankista vetävä moottori äkisti remahtaa korkeille kierroksille ja hurjaan menoon - ennen lopullista hyytymistään.

Näin saatta käydä myös nelikymppiselle, joka on ehkä pitänyt itsestään parempaa huolta kuin kumppani, joka näyttää äkkiä repsahtaneen kohtalokkaalla tavalla. Nelikymppinen saattaa katsoa kasvojaan ja vartaloaan peilistä ja todeta, että vielä, vielä tästä olisi iloa jollekin toisellekin, kuin tuolle, jonka kanssa tuli jo oltua ja elettyä.

Vielä olisi elämää elettävänä!

Tämä ajatus, idea elämän onnesta vielä ennen lopullista loppua, saattaa johtaa sellaiseen mopo-ilmiöön, joka vie onnelliseksi ja vakaaksikin luullun avioparin erilleen. Henkilökohtaista saavutettavissa olevaa, ehkä aivan kädenojennuksen päässäolevaa onnea on vaikea vastustaa, kun itsensä lihomaan päästänyt kumppani kuorsaa vieressä ja kun tietoisuus oman elämän rajallisuudesta, on äkkiä iskenyt tajuntaan.

Mutta tämä ikäkausi ei enää suuria otsikoita erotessaan synnytä. Asia voi herättää katkeruutta, mutta kun lapsetkin ovat jo kasvaneet, ehkä muuttaneet kokonaan pois kotoa, on suuria tunteita hajonneen perheenkään vuoksi vaikea saada nostettua hänenkään, joka kenties olisi ollut valmiimpi jatkamaan parisuhteessa sen komeimman lieskan jo sammuttuakin.

*

Ja jos onni on myötä ja sattuu olemaan joviaali anteeksiantavainen luonne, voi nelikympinen kyetä sopimaan erosta. Kaikki voi käydä sopuisasti, eikä kenenkään tarvitse suuremmin kärsiä ja jo puolen vuoden päästä erosta - kun entiset naapurit kutsuvat kylään - voidaan tapaamiseen mennä yhdessä etenkin jos uutta kumppania ei ole vielä löytynyt tai se on jo ehtinyt nostaa kytkintä kohti seuraavaa rastia...

*

Pitkästä jorinasta lyhyt ohje:

Sinä, ihminen, jos haluat erota, mutta et ole älynnyt erota parikymppisenä, kannattaa odottaa se neljänkympin rajapyykki - näin vältyt turhalta draamalta.

tiistai 22. tammikuuta 2008

Joke


Some guy had an interesting experience recently involving an "older"
woman he met at a bar.
She looked pretty darn HOT for 62. She was drinking quite a bit, and
while they were chatting, she came right out and asked him if he'd ever
had a "sportsman's double" - a mother and daughter threesome.

He said no, but she might be able to talk him into it. So she slams
back one last drink, wipes her mouth, and looking directly into his
eyes, she tells him,

"Tonight's your lucky night."

So they go back to her place, she clicks on the hall light right as they
enter, and she shouts upstairs,

"Mom! You still awake?"

maanantai 21. tammikuuta 2008

Kysymys ja vastaus ihmissuhdepalstalta

Joskus vaikeisiinkin kysymyksiin on olemassa yksinkertainen vastaus.

Kysymys:
”Elän pessimistin kanssa. Hän löytää kaikista asioista huonot puolet ja tuo ne sumeilematta esiin. Hän torpedoi ideani sitä mukaa kun niitä keksin: "Miten kuvittelit onnistuvasi noilla resursseilla?" tai "Huono idea. Tekisit jotain oikeata työtä." tai "Hirveä sotku eikä mitään valmista!". Tämän ryöpyn jälkeen itsevarmuuteni on tipotiessään ja kasaan hiljaisena levittämäni tavarat takaisin kaappiin. Mitä tehdä? Voitko auttaa?


Vastaus:
"Minä olen elänyt onnellisena pessimistin kanssa 22 vuotta. Ensin oli karvasta se opettelu mutta pikku hiljaa oivalsin kaavan.

Kerron esimerkin: Katsoin jokirantalaitumelle ja ihmettelin miksi hieho makasi hiukan oudosti. Isäntä vastasi siihen lopullisella äänellä - noin ne makaa kun ne on kuolleet. Lähdimme katsomaan mutta kesken menoa pompahtaakin hieho pirteänä ylös ja minä ilostuin, taputin käsiäni ja nauroin. Isäntä katsoi maahan ja sanoi "Saatana kun nämäkin on itäny huonosti."

Otin aseeksi huumorin. Isäntä on hyvin herkkä ja huumorintajuinen ihminen joka suojaa itseään kolhuilta sillä että odottaa aina pahinta. Voi edes sanoa että minähän sanoin. Joten onhan loogista että ostin hänelle t-paidan jossa lukee "Positiivisuus on perseestä"

Kun hän oikein yrittää masentaa ja mustata otan vaan ja pistän asian leikiksi ja teen siitä meidän välisemme pilan. Ei hän siitä masennut yhtään sen enempää mitä vakiona on! Päinvastoin, pikkuhiljaa hän huomaa karsia ne pahimmat ylilyönnit.

On hän yrittänyt minua ja suorituksianikin mollata mutta aloitin kampanjan joka teki minun mollaamisestani äärimmäisen tuskallista. Konstit on monet. Minulla on kuuluva ääni.

Pessimismi on herkän ihmisen epätoivoinen konsti selvitä pettymysten maailmassa. Säälikää heitä ja sitten pistäkää asia ranttaliksi! Huomaatte että se rakas pessimistikin siitä piristyy."

lauantai 5. tammikuuta 2008

Vanha merimies muistelee...



Juopoteltiin yhden rahtilaivan messissä illalla ja porukka lähti siitä hytteihinsä ja mä muistin että jätin päivällä palohälyttimen pois päältä. Menin prykalle (komentosilta) laittaa palohälytintä päälle niin se perkeleen perämies sano mulle, että "vahtitäkkäri" on vetänyt pystyyn ja se on yksin siellä (ei sais olla yöllä).

Oltiin tulossa pohjoisespanjasta (bilbao) ja oltiin jossain merenkurkussa (raaheen menossa muistaakseni). Se sanoi mulle että väistele noita jäälauttoja ni mä käyn byssas keittää kahvii. Ei mulla ollut silloin YT-kirjaa, enkä todellakaan olisi saanut ajaa laivaa.

Tuntui ettei se perkele tule sieltä koskaan takaisin, mietin jo vetää paakin ylös ja pysähtyä kun joka ruudussa viiva jota pitäisi seurata, muuttui punaiseksi ja piipitti. Mä väistelin vaan jäälauttoja niin kuin pyydettiin (170m pitkä laiva DWT 20 tuhatta tonnia) ja meillä oli
lasti päällä.

Kattekatissa tuli joku "huvivene" vastaan eikä meillä ollut mitään mahiksia väistää, saatikka pysähtyä kun sitten menetetään potkurivirtaus peräsimestä ja ollaan heti karilla.

Laivassa oli kaksi visseliä, tyfoonia eli sumutorvea. Keulassa sähköllä tomiva eikä mitään vaikutusta (huviveneen miehistö sammunut tai jotain). Korsteenissa on toinen sumutorvi, mitä ei käytetä koskaan (siihen tulee paineilma pääkoneen startti-ilmapulloista, 30bar) se pitää ihan helvetin kamalaa meteliä, mutta ei sieltä veneestä herännyt kukaan. Ajettiin yli ja ilmoitettiin tanskan rannikkovartiostolle.

En oo kuullut mitään siitä sen jälkeen...